JO JOUTUI ARMAS AIKA JA TIPU SULOINEN

Vauvakuume kasvoi kevään myötä ihan omiin sfääreihinsä. Olimme ripotelleet lomamatkamme pitkin kesää, joten meidän piti kalenteri kourassa suunnitella missä välissä voisimme hautoa munia, jotta olisimme paikalla, kun alkaa tapahtua. Tai JOS alkaa tapahtua - mitään takeita parivuotiaiden kanojemme hautomisinnokkuudesta kun ei ollut.

Sopiva väli aukesi kesä-heinäkuun vaihteeseen. Kana hautoo 20-21 päivää. Olimme lähdössä reissuun ja ajattelimme, että kanat voisivat hoitaa hautomisen matkamme aikana ja me pääsisimme kotiuduttuamme ihastelemaan tipukatraan kuoriutumista. 

Mutta miten hautomishommat hoituvat? Kaikki kanat eivät halua hautoa. Lisäksi kana alkaa hautoa vasta, kun munia on useampia - eri lähteiden mukaan kuudesta kymmeneen munaa pesässä saa kanan hautomisvietin heräämään. Munia voikin kerätä talteen ja laittaa ne pesään yhtä aikaa. Hautomista odottavat munat voi säilyttää 5-10 asteen lämpötilassa tylppä pää ylöspäin munakennossa kostean liinan alla siihen asti, että ne viedään kerralla pesään. Munia voi kerätä parin viikon ajan, jotta ne ovat vielä tarpeeksi tuoreita haudottaviksi.

Kuulostaa toistaiseksi helpolta! Mutta me emme toivoneet kymmentä tipua - pari, kolme uutta kotkottajaa pikkuiseen kanalaamme kyllä olisi mahtunut lisää. Yksi vaihtoehto olisi ollut ostaa valemunia haudottaviksi siitosmunien joukkoon. En kuitenkaan halunnut tuhlata rahoja tekomuniin, kun hukuimme muniin muutenkin. Jääkaapista munia en uskaltanut ottaa haudottaviksi, koska niistäkin saattaisi alkaa kehittyä tipuja. Niinpä käytin muutaman munan pakastimen kautta.
Uusia munia en kerännyt munia pois pesästä, koska ajattelin, ettei haittaa vaikka munilla parin päivän ikäero onkin.

Reissuun lähtöä edeltävänä päivänä, 27.6. pesässä oli kymmenen munaa: muutaman päivän aikana pesään kertyneet seitsemän tuoretta munaa (tasaisella viivalla merkittyjä) sekä pesään lisäämämme kolme pakastettua (sahalaitakuviolla merkattuja) munaa. 

Matkaanlähtöaamuna meidät yllätti iloinen näky: Red hautoi!

KOKO KYLÄ KASVATTAA

Matkamme ajaksi ohjat otti käsiinsä äitini, joka kävi päivittäin hoitamassa kanoja ja piti meidät tiiviisti ajan tasalla. Parin päivän kuluttua saimme kuulla, että nokkimisjärjestyksen kuningatar ja kukon "vaimoke" Red oli siihen asti istunut tiiviisti hautomassa, mutta oli nyt ulkona muiden kanssa ilman aikomustakaan palata takaisin pesään. Pieni pettymys.

Parin päivän päästä tästä näytti siltä, ettei kukaan "rouvista" ala hautoa. Päätimme, että pesään jätetään kolme uutta munaa. Mikäli vanhojen munien suhteen peli olisi jo menetetty, uusilla olisi vielä mahdollisuus. 

Seuraavana päivänä yksi kanoista istui sinnikkäästi hautomassa. Tällä kertaa ei kuitenkaan Red, vaan nokkimisjärjestyksessä kakkossijaa pitävä vallaton Poussey. En ollut uskoa lukemaani - miten sellainen, paikasta toiseen säntäilevä häröilijä malttaisi muka hautoa? 

Tätä seuraavana päivänä hautomisvuorossa olikin Cindy! No, ainakin tämä todisti oikeiksi epäilyni Pousseyn kelvottomuudesta pysyä aloillaan munien päällä. Hautomishomma oli siis siirtynyt nokkimisjärjestyksessä korkeimmalta pallilta pahnanpohjimmaiselle kanalle.

Seuraavien päivien ajan saimme joka päivä viestin, että Cindy hautoo edelleen. Toivo tipusista alkoi elää uudelleen. Hautomisen aloittamisesta oli kuitenkin kulunut jo viikko, ja oli hyvin todennäköistä ettei hautominen ollut ollut tarpeeksi tasaista, vaan osa munista olisi menetetty. Vaan mitkä niistä? Munia ei oltu merkitty mitenkään muuten, kuin viivalla tarkoittamaan, että merkitty muna oli tarkoitettu haudottavaksi.

Meillä oli tiedossa, että hautova kana poistuu pestästä vain hetkeksi vuorokauden aikana syömään, juomaan ja tekemään tarpeensa. Emme kuitenkaan olleet tienneet, että muut kanat pitävät huolen siitä, että kanaemo pysyy munien turvana. Äitini kertoi, että Cindy oli eräänä päivänä yrittänyt tulla muiden kanssa ulos syömään, mutta "muut akat" olivat alkaneet jahtaamaan sitä niin äkäisinä, että Cindy oli kömpinyt takaisin hautomaan. Äitini tarjosi sovitusti ruokaa sekä ulkokanalaan että sisälle, missä Cindy hautoi. Aina kun hän meni viemään ruokaa sisälle, Red ja Caputo-kukko tulivat tarkistamaan missä aikeissa äitini kanalassa piipahtaa.

TJOTTAILUA (tulee, jos on tullakseen)

Palasimme kotiin heinäkuun puolessa välissä. Tilanne kanalassa oli tasainen. Pakastebroilerin näköinen Cindy-parka kyhnötti tiiviisti munien päällä. Muut kanat eivät antaneet emolle pienintäkään mahdollisuutta hylätä munia. Eräänä aurinkoisena päivänä seurasimme muiden kanojen rauhallista kuopsuttelua pihallamme, kun Caputo lähti yht'äkkiä juoksemaan kohti ulkoaitausta kuin maantiekiitäjä. Se oli sivusilmällä äkännyt Cindyn yrittävän poistua kanalasta ulos jaloittelemaan. Muut kanat yhtyivät ajojahtiin ja Cindy-raasu yritti löytää sisäänpääsyä pääoven kautta, mutta ei päässyt sisälle välioven ollessa kiinni. Kävin avaamassa välioven ja Cindy pääsi takaisin hautomaan. Caputo kanamafioineen kävi kuitenkin vähän väliä tarkistamassa, että Cindy pysyi aloillaan.

Ja pysyihän Cindy. Niinkin päättäväisesti, että sen alta oli mahdotonta kaivella uusia munia pois. En tiedä, miten muut kanat pääsivät hautomispesään munimaan, mutta jollain ilveellä pesään ilmestyi kuitenkin uusia munia. Ja koska emme saaneet päivittäin munia kerättyä, Cindy ehti hautoa niitä aina pari vuorokautta ennen niiden noukkimista.

Otimme tuoreet munat tarkasteluun Cindyn poiketessa tarpeillaan (jolloin se muuten väänsi aivan JÄRKKYTTÄVÄN hajuisia, lehmänläjän kokoisia kasoja!).

Hämmästykseksemme ja mukavasti pakkaa lisää sekoittaen, lähes kaikki uudet munat vaikuttivat lähteneen kehittymään tipuiksi. 

Emme raaskineet heittää kehittyneitä munia pois emmekä niitä aikoneet syödäkään, joten jätimme ne Cindyn haudottaviksi.

Netin syövereistä löysin kuvan läpivalaistuista munista eri kehitysvaiheissa. Meidän munissamme erottui selvästi vastaavia verisuonia.

Kun alkuperäisestä hautomisen alkamisajankohdasta oli kulunut kolmisen viikkoa, emme malttaneet pysyä nahoissamme. Joko kuuluu piipitystä? Joko näkyy tipuja? Joko? Joko? Uskallammeko läpivalaista munia tarkistaaksemme, onko niissä eloa? Vai hylkääkö emo vielä munat, jos häiriköimme liikaa? 

Olivatko alkuperäiset munat pilalla? Kehittyikö myöhemmin lisätyistä munista jotain? Mitä, jos vain uusimmat munat lähtivät kehittymään? Joutuisiko Cindy istumaan loppuikänsä epämääräisten ikäisten munien päällä? Nyt aloimme merkitä muniin, milloin niissä oli havaittu uutta elämää.

UNELMA SIRPALEENA?

18.7. eli 20 päivää koko ruljanssin alkamisesta tytärtä odotti pesässä surkea näky. Yksi munista oli rikki ja sen sisältö oli levinnyt ympäriinsä. Kyseessä oli selvästi tipun alku, mutta tipu ei ilmeisesti ollut ehtinyt kovin pitkään kehittyä.

Eivätkä ikävät uutiset loppuneet siihen, vaan vielä surullisempi näky oli luvassa.

Piipitystä ei pesästä alkanut kuulua, eikä tipuja ilmestynyt. Olin totta puhuen jo heittänyt hanskat tiskiin enkä ollut enää lainkaan kartalla siitä, minkä ikäisiä munia Cindy hautoi. Annoimme kuitenkin munille viikon lisäaikaa, koska munia oli lisätty pesään viikon kuluttua hautomisen aloittamisesta.

26.7. eli tasan neljän viikon hautomisen jälkeen pesästä löytyi jälleen rikkinäinen muna. Tällä kertaa muna näytti siltä, kuin se olisi nokittu puoliksi auki ja sen sisällä oli lähes täysin kehittynyt, eloton tipu. 

Ikävä kyllä tämänkin surullisen näyn kohtasi tipuja eniten toivonut ja odottanut perheenjäsen, eli kesälomaansa edelleen viettänyt tyttäremme. Vaikka haaveet tipuista alkoivat olla jo munien tapaan murskana, jonkinlainen toivonkipinäkin alkoi uudelleen elää: ainakin yksi munista oli kehittynyt niinkin pitkälle, että siitä olisi voinut pian kuoriutua tipu, ellei jokin olisi mennyt pieleen.

"KUULIN TIPUN ÄÄNEN"

Vielä samana iltana surunkyyneleet vaihtuivat ilonkyyneleiksi, kun tytär höristi korviaan kanalalla käydessään. Ympäröivän metsän pikkulintujen piipityksen lomasta kuului uudenlainen piipitys, hieman lähempää. Vaimeana, mutta kuului kuitenkin. Se piipitys kuului Cindyn alta!

Tiesimme, että tipu alkaa piipittää jo munan sisällä ollessaan ja kanaemo juttelee sille sen ollessa vielä kuoren kätköissä. Oletimme tipun siis olevan edelleen kuoriutumaton ja yritimme jättää Cindyn rauhaan sitä hautomaan. No, yritimme ja yritimme - emme malttaneet poistua lainkaan kanalalta. Hellelukemat paukkuivat ja kökötimme kanalalla myöhään sinä kauniina perjantai-iltana, kun piipitys alkoi kuulua.

Lauantaina 27.6. meidän oli tarkoitus lähteä juhlimaan rakkaan ystävämme syntymäpäiviä. Juhlavalmistelut venyivät viimetippaan, kun kyyhötimme edelleen pienessä kippurassa kanalalla tuijottamassa Cindyä ja kuuntelemassa yhä voimistuvaa piipitystä. Tarjosimme Cindylle syötäväksi tuoreita lehtiä, jotka se repi ahnaasti nokallaan käsistämme.

Olimme alustavasti sopineet, että kanatiput nimetään naislaulajien mukaan. Koska tämä tipu, jonka piipityksen nyt kuulimme, oli ilmeisesti kuoritunut Hanna-nimisen ystävämme syntymäpäivän aattona, tytär keksi nimetä tipun Rihannaksi. Ja Rihanna siitä siis tuli, oli se sitten kana tai kukko.

TIPU NAUTTII KESÄSTÄ JA KOTIPESÄSTÄ

Juhlien jälkeisenä sunnuntaiaamuna meitä odotti kanalassa mitä suloisin, pienenpieni höyhenpallero! 

Ihkaensimmäinen oma tipusemme, Rihanna.

Kanala täyttyi piipityksestä ja perheen naisväen yhteinen iCloud-tila tipukuvista, kun pieni palleroinen kurkisteli milloin emon siiven välistä, milloin mahan alta - sukeltaakseen taas pian takapuoli täristen äidin alle lämpimään.

"Tipu kuoriutui tää vasta

munasta ja nyt parasta

on alla äidin hellän siiven

nukahtaa on hyvää siihen."

Olimme saaneet aikaiseksi luonnollisesti haudotun ja hoidetun, täydellisen pikku tipusen! Halusimme totuttaa sen heti untuvikosta lähtien ihmisten läsnäoloon, ja jo muutaman tunnin kuluttua ensikohtaamisesta uskaltauduimme ottamaan tipun hetkeksi kämmenelle. 

TIPUN HOITO JA RUOKKIMINEN

  

Olin tietenkin jo etukäteen haalinut kaiken mahdollisen tiedon tipujen elämän alkuvaiheen hoidosta. Ensimmäiset pari vuorokautta tipu selviää ilman ruokaa ja juomaa, sillä se on ilmaissut kananmunasta loput keltuaiset ravinnokseen. Asianmukaisesti pidimme huolta, että sekä tipulla että emolla oli kuitenkin jatkuvasti saatavilla ruokaa ja juomaa. Vastakuoriutunut tipu saattaa hukkua olemattomaankin vesimäärään, joten vesi pitää tarjoilla mielellään matalasta astiasta, joka on täytetty esim. kivillä niin, että vesi vain kimaltelee kivien välistä. Tämän lisäksi tarjosimme sekä edelleen aloillaan hautovalle Cindylle että sen liikkeitä tarkkaavaisesti matkivalle tipulle vettä ruiskulla pieninä tippoina. 

Koska Cindy ei poistunut munien päältä, ruoka ja juoma piti tarjoilla hyvin lähelle emoa, joka kiivaasti ruoka-astiaa nokkien ja tipulle purputtaen opetti pienokaiselle, miten ruoka nokitaan astiasta. Keitetty ja murskattu kananmuna on mitä mainiointa ensiruokaa vastakuoriutuneelle tipulle.

Potpotpot! Kopkopkop! Piip piip piip! Ruoka-astiassa seikkaileva, horjuen pyllertävä pieni tipu oli hellyttävintä, mitä olimme koskaan nähneet.

Mutta miten ihmeessä Cindy pystyisi yhtäaikaa hautomaan ja huolehtimaan vinhasti ympäristöään tutkivasta pikku höyhenpallerosta? 

Hautomisen loppumisesta ja tipun ensimmäisistä elinviikoista lisää seuraavassa postauksessa.

KEVÄT TULI, LUMI SULI, LUMEN ALTA ESIIN TULI...

...EI SUINKAAN BATMAN, VAAN KATASTROFI

Harvinaisen runsasluminen talvi yllätti landepaukut. Eräänä päivänä huomasimme, että lumitaakka oli rikkonut sekä kanojen piha-aitauksen että kasvihuoneemme. Ottaen huomioon, millainen urakka kanalan rakentaminen oli viime kesänä, kyllähän siinä itku tuli.

Ensin ajattelimme tehdä korjaustyöt talkoovoimin kevään edetessä, mutta ilmeisesti ulinaani kyllästynyt, maailman reippain ja näppärin insinööri vetäisi remonttihousut jalkaansa ja otti akkuporakoneen kauniiseen käteensä ja lopulta aitauksen korjaamisen kului vain yksi viikonloppupäivä.

Samalla vahvistimme aitausta yhdellä tukipylväällä.

KANOJEN HUVILA JA HUUSSI

Kanojen ollessa sisätiloissa, suljetussa pikkuriikkisessä kanalassa huoltotoimenpiteiden tekeminen on aika haastavaa. Niinpä kanalaan oli kertynyt aika paljon kakkaa - etenkin takaseinä oli aivan ryvettynyt.

Kun kanat uskaltautuivat pahimpien pakkasten jälkeen ulos, kuurasimme kanalan pohjaa myöten.

Varsin iloista puuhaa tuo kiinnikuivahtaneen kananpaskan jynssääminen seinistä tilassa, jossa hädintuskin mahtuu kääntymään ja orret pakottavat työskentelyasennon mahdollisimman epäergonomiseksi. 

Samalla ratkaisimme tulevat seinänpuunausprobleemat virittämällä takaseinälle orren taakse kanalan väriteemaan sopivan vahkankaan. Vahakankaan saa irrotettua ja kuurattua puhtaaksi väljemmillä vesillä.

Aika söötti, eikö? Kanojen taapertaessa takaisin sisälle kukko ei meinannut uskoa siistiä ja sisustettua kanalaa vanhaksi kodikseen. 

"Anna määkin kurkkaan!" kuikuilee Poussey kukon takaa.

"Voooooi jestas, eihän tätä enää tunnista omaksi kodikseen!" hämmästelee kukko edelleen ikkunaluukulla

NYT SIUNAUSTAAN SUOPI TAAS LÄMPÖ AURINGON...

Talven ja kevään aikana kelien salliessa kanat pääsivät hieman jaloittelemaan aitaukseen. 

Päivää paistattelemassa kanalan luukulla.

Jäisellä pihalla liukastelu tuntui kuitenkin olevan liian jännittävää touhua, ja kanaset viihtyivät edelleen paremmin sisätiloissa.

Pitkä talvi sisällä kanalassa vaati kuitenkin veronsa. Taystee ja Cindy kaljuuntuivat pelottavasti. Ensin luulimme, että kyseessä on sulkasato, mutta lopulta tulimme siihen tulokseen, että asialla on sisätiloihin turhautunut kukko. Aluksi kanoilta kaljuuntui päälaki, sitten lähti suuri alue sulkia selästä. Kevätaurinko paljastikin melkoisen muodonmuutoksen näiden nokkimisjärjestyksessä alimpana kököttävien kanasten ulkomuodossa: siipiään levitellessä ne näyttävät aivan kaupan pakastebroilereilta...

Meidän nähtemme kukko kuitenkin käyttäytyi mallikkaasti eikä Caputon 

"vaimo" Red ilmeisesti joutunut lainkaan nokkimisen kohteeksi.

Kanojen ulkonapitokiellon loppuessa olimme juuri lähdössä kesälomareissulle, joten kanat pääsivät aitauksen ulkopuolelle vasta kesäkuun puolivälissä matkalta palattuamme. Voi sitä kuopsuttelun iloa, kun tylsän kuivikkeen ja karun aitauksen sijasta pääsi tonkimaan metsän kuiviin lehtikasoihin, ruopsuttamaan vihreäää nurmikkoa ja napostelemaan voikukkia, piharatamon lehtiä ja kaikkia muita ihania herkkuja, joista talven aikana sai vain unelmoida!

Jo ensimmäisenä ulkoilupäivänä kanat uskaltautuivat laajentamaan reviiriään edellisestä kesästä. Viime kesänä kanat pysyivät melko visusti kanalan kupeessa ja korkeintaan muutaman metrin etäisyydellä metsän suojaisissa pusikoissa. Nyt ne lähtivät päättäväisesti jonossa tutkimaan aukeaa pihamaata.

Talven aikana kanat olivat myös hieman vieraantuneet meistä ja ujostelivat alkuun seuraamme. 

Onneksi meillä oli ujosteluun varma parannuskeino: katkaravut!

Kukkoa olin jo aiemmin keväällä totuttanut koskettamiseen silittämällä sitä sen pyrkiessä ulos kanalasta. 

Katkarapujen avulla pääsin paijaamaan vähän herkkusuu-Rediäkin.  

Herkkujen perässä nämä kanaset saa houkuteltua ihan mihin vaan - vaikka suoraan leijonan suuhun. Aluksi kovin varautuneet hönöt uskaltautuivat pian syliin asti katkarapuja etsimään, ja kun naapurin kissa tuli vaatimaan omaa osuuttaan herkuista, nämä hölmöläiset koittivat viedä herkkupaloja suoraan kissan nenän edestä. Kissa näytti nopealla tassunliikkeellä kuka on pihapiirin ravintoketjun kingi.

Välillä kanaset häviävät pitkäksi aikaa metsään kuopsuttelemaan, mutta käyvät aina välillä "ilmoittautumassa" terassimme luona.

  

Kunhan kesä etenee, näpyttelen kenties kuulumisia ensimmäisestä hautomisyrityksestämme...

TALVIKIN TULLA TUPSAHTI

Tolkuttoman pitkä ja harmaa syksy vähensi tuntuvasti intoamme käydä kanalalla. Teimme muutamia lisähankintoja. Ostimme toisen juoma-astian, jotta voisimme viedä kanalalle mennessämme puhtaan veden ja tuoda likaisen astian pesuun eikä juoma-automaatin kanssa tarvitsisi ravata viimassa ja pakkasessa edestakaisin. Samalla hommasin kunnollisen laarin tuoreruualle. Kivijalkakaupoista tuntuu löytyvän hyvin tarvikkeita hevosille, koirille ja pupuille, mutta kanojen tarvikkeita ei niistä juurikaan löydy. Olenkin tilannut tarvikkeita Kotieläintarvikkeesta.

TAIVAS PUTOAA NISKAANI

Syksyllä pidimme kanalan luukkua kiinni vain öisin. Kanat odottelivatkin aamulla luukun takana ulospääsyä innokkaina potpotellen. Silloin tällöin päästimme kanat vielä ulos häkistäkin ja vaikka metsiköstä ei enää juurikaan löytynyt herkkupaloja, kanaset kuopsuttelivat kuuraista maata yritteliäinä.

Caputo syystuulessa.

Kun talvipakkaset vihdoin löysivät Pohjolaan, aloimme rajoittaa kanalan aukioloaikoja päivisinkin ja avasimme luukun vasta, kun lämpötila oli vähintään -6 astetta. 

Ensilumen peittäessä pihan kanaset kyseenalaistivat ulkoilun tärkeyden. Ne kävivät luukulla hämmästelemässä valkoista maata ja uskaltautuivat tepastelemaan uloskin, mutta palasivat pian takaisin sisätiloihin. 

"Taivas putoaa niskaani! Pieninä hiutaleina, mutta putoaa kumminkin!"

Pikkupakkasilla tarjoilin ruuan vielä ulkokanalaan. Vettä en sinne enää vaihtanut, koska se tietenkin jäätyi pakkasessa. 

Olin pelännyt, että kanalasta tulee täysi hullujenhuone luukun ollessa kiinni pidempiä aikoja. Huoleni oli turha. Mitä kauemmin luukku pysyi kiinni, sitä vähemmän kanat hinkusivat ulos. Ne eivät enää tunkeilleet luukun takana kun kuulivat jonkun lähestyvän, vaan ennemminkin katsoivat lähestyjää epäluuloisina: "no, mitäs asiaa tällä tyypillä on?". 

Joskus kukko kävi luukulla toteamassa, ettei ulkona ole mitään nähtävää ja kääntyi takaisin sisälle. Vaikka kanat eivät halunneetkaan poistua mukavista sisätiloista, tuulettelimme pahimmat kakankäryt pois.

KANANLIHALLA

Sään muutos toi taas omat ongelmansa kanalan rakenteisiin. Ulkokanalan ovi vääntyi kosteudessa ja kylmyydessä niin, että hakanen ei enää mennyt kiinni muuten kuin massiivisella voimalla ja väkivallalla. Sisäkanalaan kosteus kerääntyi nurkkiin ja kuori maalipinnan pois seiniltä. Eräänä iltana tytär lähetti viestin, ettei kanalan luukku mene lainkaan kiinni. Saapuessani iltavuorosta menin katsomaan miten pahasti luukku on turvonnut. Syynä kenkkuiluun ei kuitenkaan ollut oven turpoaminen eikä muukaan sen kummempi sään tuoma ongelma, kuin oviaukkoon jäätynyt iso kananpaskakasa.

 

Kanalan lämpöjä säätelee termostaatilla toimiva lattialämmitys. Oli kuitenkin vaikea arvioida kuinka kylmä kanalassa tulee öisin tai kuinka paljon lämpö vaihtelee kanalan eri osissa. Finnfoamilla eristetty leikkimökki tuntui ihmeen hyvin pitävän lämpöä, vaikka yksinkertaiset muovi-ikkunat peittyivätkin kuurankukista. Karu totuus iski kasvoille, kun eräänä päivänä kanojen juoma-automaatin vesi oli jäässä. Hommasimme langattoman lämpömittarin ja peitimme ikkunat styroksilevyillä. Mittari näyttää nyt tasaisesti muutamaa lämpöastetta, mikä lienee maatiaiskanoille ihan hyvä talvilämpötila. Jalostetut kanarodut eivät siedä kylmää kuten maatiaiset, eikä maatiaiskanoja tulekaan totuttaa luonnonmukaisista olosuhteista poikkeaviin lämpötiloihin. Kovia pakkasia ne silti eivät kestä ja veto on niille pahasta. Eräänä yönä pakkasen paukkuessa kanalan luukku oli unohtunut auki. Kanat selviytyivät. Sitkeitä sissejä.

Luonnonmukaisia olosuhteita myötäillen vähensimme myös kanalan valaistusta vastaamaan ulkona vallitsevaa valoisaa aikaa.

Koska kanat eivät enää halunneet ulkoilla, teimme toisesta munintapesästä kylpypaikan levittämällä sen lattialle syksyllä varastoimaamme hienoa hiekkaa. Kanat toki järjestelivät kylpypaikan uuteen uskoon kuopien sinne kuivikepurua ja raahaten pesään heinää toisesta munintapesästä. 

"Hitto. Jalat jäässä eikä yhtään voikukanlehtiä. Meidät on petetty, mennään sisälle."

MUNARIKASTA JOULUA!

Syystä tai toisesta kanat eivät tajunneet ryhtyä munintatauolle. Red lopetti minimunien vääntämisen jo syksyllä, mutta muut kanat munivat edelleen. Munia tulee ehkä hieman vähemmän ja on vaikea seurata kuka kanoista munii ja kuka ei, kun kanat kyhjöttävät keskenään sisätiloissa. Luulimme jo kanojen ryhtyneen munintalakkoon, kun munia ei pariin päivään löytynytkään munintapesästä. Sitten tein löydön: munat olivatkin hiekkakylvyssä, jonne kanat olivat järjestelleet mukavat munintaolosuhteet. Jippii. Kuusi munaa. Joulupäivänä.

Keskustelupalstoilta sitten lueskelin, että nuoret kanat saattavat töötätä munia läpi talven.

Joulumunat.

Välillä tuntuu, että hukumme muniin. Ruokana on munakasta, lettuja ja uppomunia. Niistä tehdään pastaa, majoneesia, hollandaisea ja béarnaisea. Parhaimmillaan ruokaan saa hävitettyä munia monessa eri muodossa, vaikkapa leivitykseen ja kastikkeeseen. Eggs benedictiinkin saa käytettyä monta munaa. Kymmenisen munaa upotimme pikkeliliemeen ja saimme hauskanvärisiä marinoituja munia.

Selkeää sulkasatoakaan en huomannut. Sisälläoloaikojen pidentyessä kanojen päälaet alkoivat kyllä kaljuuntua, mutta oletin sen johtuvan jostain turhautumiskäytöksestä ulkoilun vähetessä. Etenkin nokintajärjestyksen hännillä roikkuvien Cindyn ja Taysteen päälaet alkoivat näyttää koomisen kekkosmaisilta. Ilmeisesti tämä kaljuuntuminen johtui kuitenkin sulkasadosta. Internetin ihmeellisestä maailmasta löysin kuvia eriasteisista sulkasadoista - jotkut kanat pudottelevat vanhan takkinsa lähes huomaamattomasti ja osa näyttää broilertehtaalta karanneilta.

"Ei sul mitää herkkui ois?" Taustalla loistaa jomman kumman kanasiskon kalju kuuppa.

Muuten kanalan arki kulki kuten ennenkin. Mies löysi tarjouksesta jättipötkön lauantaimakkaraa ja se maistui kanasille niin hyvin, että aloimme aina pitää jääkaapissa lauantaimakkarapötköä, josta raastamme hönöille herkkuannoksia. Pakastimestamme löytyy aina myös kanojen kahta ikihittiä, pakastemaissia ja -katkarapuja, joita on helppo sulatella siivilässä lämpimällä vedellä. Tuoreiden voikukan- ja vadelmanlehtien puuttuessa raaskimme hemmotella lellikkejä myös salaatinlehdillä. Yrtit niille eivät valitettavasti maistu. Olisi niin paljon mukavampaa antaa yrttipuskien raadot kanoille kuin heittää ne kompostoriin.

"No ei tää voikukkaa päihitä, mutta ihan ok." Höyhenpeitteensä pitänyt Red ja Kekkosta muistuttava Taystee herkuttelevat salaatinlehdillä.

Kun hankimme kanat viime kesänä, ajattelimme ettemme aio tehtailla lainkaan tipuja. Kanojen touhuja katsellessa koko perheen ajatukset ovat kuitenkin pikkuhiljaa kääntymässä siihen, että olisi ihanaa seurailla pikkutipujen elämää. Ja onhan hautominen sekä jälkeläisten hoivaaminen myös kanoille luonnonmukainen tarve. Kevättä odotellessa...