Vuoden mittaiseksi venähtäneen bloggaustauon aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista.
Edellisessä postauksessa jäin kuitenkin tilanteeseen, jossa ensimmäisestä tipuerästä eli neljästä konehaudotusta tipusta henkiin jäi vain Helena, olimme vieneet koneeseen lisää munia haudottavaksi ja Rihanna-kana oli alkanut hautoa golfapalloja.
Siirsimme Hellu-tipusen ihmisten kodista kanojen kotiin, omaan munimispesästä eristettyyn häkkiinsä. Sieltä se pääsi harvan verkon läpi halutessaan ulos, mutta isot kanat eivät päässeet Helenan huoneeseen sisälle. Ensin Helena koitti kovasti lähteä peräämme, mutta Taystee kaakatti sille käskyn palata sisälle. Jo seuraavana päivänä Helena oli löytänyt tiensä hautovan emon luo ja yhteiselo sujui hyvin. Paria päivää myöhemmin mies siirsi konehaudotut munat Rihannan alle golfapallojen tilalle.
23.7. Rihannan alta kurkisti pieni tumma tipu ja hieman myöhemmin vaalea tipu. Seuraavana päivänä putkahti esiin vielä keskiruskea tipu. Tipuluku jäi kolmeen. Nimesimme tiput Pipaksi, Papuksi ja Poppanaksi värijärjestyksessä vaaleimmasta tummimpaan.
Alkuun kaikki oli täydellistä. Rihanna oli huolehtivainen ja rauhallinen emo ja hyväksyi isomman Helenan omakseen. Helena oli pikkutipuille esimerkillinen isosisko.
Tämä hauska jengi liikkui alusta asti kovin vapaana, omana pikku parvenaan pitkin ulkotarhaa ja myöhemmin pitkin pihaa. Ne kesäiset päivät, kun Rihanna paimensi lapsosiaan pihanurmikolla, ovat säilyneet mielessäni erityisen lämpöisinä ja ihanina.
TUULI KOIVUISSA SOI JA MENNESSÄÄN VIE SEN, MINKÄ TOI
Niin vapaana kuin kanasemme saavatkin ulkoilla isolla pihalla ja metsän siimeksessä, ne ovat erityisen rakastuneet terassiimme. Me emme erityisesti rakasta sitä, että ne tulevat pommittamaan koko terassin lattian jätöksillään.
Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä...
Isosiskon rohkaisemana vähemmän kesyt pikkutiputkin uskalsivat tulla syliin.
Tätä autuutta kesti vain pari viikkoa. Sitten Pipa ja Papu hävisivät kuin tuhka tuuleen ulkotarhasta. Tarha oli kauttaaltaan verkotettu ja verkko kaivettu maahan, tarha oli suljettuna ja kanat sisällä, verkko oli ehjä emmekä ole koskaan nähneet kanalan lähettyvillä petoja - joskin täysin itsestään selvää on, että niitäkin täällä keskellä metsää asustaa. Verkkomme oli liian harva. Ei sillä, että joku peto olisi päässyt verkonsilmästä läpi, vaan pikkutiput todennäköisesti verkosta ulos ja joku peto oli ne vienyt. Uudemmasta tipueesta oli JÄLLEEN VAIN YKSI TIPU JÄLJELLÄ. Oma moka, mutta tässä vaiheessa kävi kyllä mielessä, että meidän kiuruvetisemme on tuomittu lisäntymään aina vain yhdellä tipulla haudontaa kohden.
Elokuun alussa istuskelin olohuoneen sohvalla ja kuulin yht'äkkiä ulko karmaisevaa kaakatusta ja kolinaa. Hyökkäsin salamana ulos ja terassilta kohosi lentoon suurikokoinen lintu. Haukka. Emme olleet koskaan aiemmin nähneet näillä tienoilla haukkaa, eikä uhreja onneksi tällä ensimmäiselläkään havaintokerralla tullut, mutta nyt selvisi sekin, mihin Pipa ja Papu olivat todennäköisesti kadonneet.
Ulkotarha meni uusiksi. Verkotimme aitauksen alaosan tiheämmällä verkolla, jotta tiput eivät pääsisi ulos ilman suurempien turvaa.
Niin sydäntäsärkevä kuin tipujen menetys olikin, kahdesta selviytyjästä - Helenasta ja Poppanasta - tuli erottamattomat. Ne kulkivat kaikkialle kahdestaan ja pikku-Poppana otti mallia kaikesta, mitä isosisko teki. Yhdessä ne mahtuivat vielä Rihanna-emon alle turvaan. Ainakin melkein.
Ja niin elämä taas jatkui ja mateli omalla rauhallisella radallaan. Kesä vaihtui syksyksi ja Helenasta kasvoi iso, komea kana. Silti se tuli aina etunokassa tervehtimään ja pyrähti syliin tai olkapäälle.
Lämpimät kelit jatkuivat pitkälle lokakuuhun.
MAAILMANLOPPU
Vielä joulukuussakin maa oli lumeton ja sää salli kanojen ulkoilun. Ja niin kanasemme tekivät, ulkoilivat vapaina ja nauttien vapaudestaan.
Vaan vapaus tuo aina mukanaan vaaroja. Joskus odottamattomalta suunnalta. 19.12. seurasin työhuoneen ikkunasta, miten naapurin koira temmelsi etupihamme puiden lomassa. Välillä hävisi näkyvistä ja välillä ilmestyi taas iloisen näköisenä, pompahteli hetken ja heilutti häntää ikäänkuin kertoen löytäneensä jotain. Koitin huutaa sen nimeä ikkunasta, mutta se ei välittänyt huuteluistani. Ikävä tunne kalvoi sydänalassa. Tunne voimistui, kun kuulin naapurin huutavan koiran nimeä vihaisena. Mies säntäsi ulos katsomaan mitä tapahtuu. Kanat olivat pelästyneet koiraa ja sännänneet kaikki omille suunnilleen. Mies löysi muut kanat, naapuri löysi kauniin Rihannamme koiran raatelemana kuusen juurelta. Koira oli päässyt karkuteille sen kohtalokkaan silmänräpäyksen aikana, kun oli vahtimatta. Kana oli henkitoreissaan ja mies joutui lopettamaan sen.
Sekunnin sadasosassa kaikki maailman tunteet vyörähtivät yhtä aikaa ylitseni. Kiukku, suru, sääli, omantunnon tuskat, itsesyytökset. Olisinko voinut pelastaa vielä Rihannan, kun näin koiran temmeltävän pihalla? Onko liian riskialtista ja väärin pitää kanoja vapaana, alttiina vaaroille? Joutuiko Rihanna kärsimään kohtuuttomasti? Rihanna, MINUN kaunis, hehkuvanpunainen Rihannani, ihkaensimmäinen tipuni, ihana ja huolehtiva emo! MIKSI JUURI RIHANNA?!
Tulin siihen lopputulokseen, että Rihanna oli yrittänyt suojella lapsosiaan. Helena ja Poppana selviytyivät, emo uhrasi henkensä. Jäljellä oli enää kasa punaisia sulkia kuusen alla, pelästyneet kanat suunnaton suru.
Hautajaiset olivat lohduttomat. Itkin silmät päästäni. Mies otti Rihannalta pinkin nilkkamerkin minulle muistoksi.
Naapuri oli tietenkin äärimmäisen pahoillaan tietäen miten rakkaita kanat meille ovat, ja lupasi toimittaa meille uusia kiuruvetisiä kanoja Rihannan tilalle niin pian kuin suinkin mahdollista.
