KORONAKESÄN TIPUT, ERÄ 1.

2.6.2020 ihmettelimme, mikä helvetillinen kaakatus ja rääkynä kanalalta kuului. Menin syöttelemään kanasille herkkuja ja huomasimme, että yksi kanoista puuttui joukosta. Hieman myöhemmin kurkkasin kanalaan, missä viimekesän tipu Rihanna motkotti hautomisemolleen Cindylle kovaan ääneen. Cindy ei suostunut nousemaan munintapesästä ja Rihannalla olisi ilmeisesti ollut sinne asiaa. Vasta kun Cindy suostui väistymään pesästä ja muut kanat alkoivat huutaa, tajusin että Cindy oli hautomassa. Veimme pesään seitsemän munaa, mutta hautomisinto lopahti siihen.

5.6. veimme kymmenen munaa naapurin haudontakoneeseen. Korona sotki kesälomasuunnitelmamme, ja perutun Kreikanmatkan tilalle varasimme lyhyen Ahvenenmaan reissun tajuamatta ollenkaan, että olemme reissussa juuri kun kuoriutumisen laskettu aika koittaa. Mutta ei hätää, onhan naapuri kokenut kanankasvattaja - tiput odottelisivat meitä hyvässä hoidossa kun palaisimme reissusta.

Lomamme oli tuskaisen kuuma. Helleaalto pyyhkäisi yli koko Suomen. Tasan 21 vuorokautta myöhemmin saimme tiedon, että ensimmäinen tipu on kuoriutunut. Palasimme kesälomareissulta 28.6. jolloin toinenkin tipu oli kuoriutunut. Emme olleet koskaan nähneet niin pieniä tipuja - viime kesänä kuoriutunut Cindyn hautoma Rihanna oli uskaltautunut emon alta "ihmisten ilmoille" ilmeisesti parin, kolmen päivän ikäisenä. Kiikutin pikku rääpäleet kämmenissä kotiin. 

Saimme naapurilta lainaksi lämpölampun ja verkkokannen, jotka sijoitimme muovisen säilytyslaatikon päälle. Laatikkoon laitoimme pohjalle kutteripurua ja laatikon alle vielä myöhemmin matelijoiden lämpömaton lisälämmöksi, koska laatikon korkeudesta johtuen lämpölamppu jäi turhan kauas tipuista. Sopivan lämmön arvioimme fiilispohjalta: jos tiput tärisevät ja hakeutuvat lämpimimpään kohtaan, niillä on kylmä. Jos ne läähättävät, niillä on kuuma.

Olimme pyöritelleet erilaisia nimivaihtoehtoja päässä jo pitkään, mutta lopulliset nimet ratkaisi ensimmäisen tipun kuoriutumispäivä. Se kuoriutui nimittäin äitini syntymäpäivänä, ja nimesimme tipun äitini toisen nimen mukaan Helenaksi. 

Koska Helena-nimi on kreikkalaista alkuperää (Troijan Helena) ja alkuperäinen kesäsuunnitelmamme oli viettää kolme viikkoa Kreikassa, nimesimme tiput kreikkalaisen mytologian hahmojen mukaan. Toisen tipun nimeksi tuli Pandora.

Tauoton piipitys täytti kotimme ja rakastuin tipuihin päätä pahkaa haluten tulevaisuudessa tauotta tipuja paijattavakseni.

Konehaudotuille tipuille pitää ruokailu ja juominen opettaa naputtamalla ruoka-astiaa, kuten kanaemo opettaisi poikasiaan nokkimalla ruokaa esimerkkinä pienokaisilleen. Helena osasi meille tullessaan jo juoda ja syödä ihan itse ja Pandora otti oppia isommaltaan. Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitimme huomiota Pandoran oikean jalan varpaisiin, jotka taipuivat sikkuralle jalan alle.

Seuraavana päivänä naapuri kiikutti ovellemme vastakuoriutuneen, hurmaavan Gaian. 

Kysyimme samalla naapurilta vinkkiä Pandoran varvasongelmaan. 

Olimme helpottuneita, kun kuulimme sen todennäköisesti ratkeavan "kipsaamalla" jalka teipillä. 

Ja voi hyvät hyssykät, millaisella antaumuksella jalkaa kipsasimmekaan! Aika paljon olen työelämässäni pipertänyt haavahoitojen ja muiden pikkuoperaatioiden kanssa, mutta langanohuiden kananvarpaiden kipsaaminen normaaliasentoon oli kyllä aivan toisesta universumista!

Kokeilimme tipuille myös erilaisia rengastusvaihtoehtoja niiden tunnistamiseksi. Ensin testasimme langan sitomista jalan ympäri, mutta kun Helena nyki oman lankansa irti jalastaan, vaihdoimme ne vaivalla värillisestä kirjanmerkkitarrasta ja teipista piiperrettyihin renkaisiin.

Gaia tuntui sisaruksiaan ressukammalta. Se pyllähteli koko ajan selälleen tai naamalleen pääsemättä jaloilleen. No, olihan se toisia nuorempi. Lisäksi yli-innokas Helena viipotti tipulaatikossa eestaas niin, että se jyräsi pienempänsä jatkuvasti kumoon. 

Helena ja Pandora joivat reippaasti vesiastiasta, mutta Gaiaa piti juotella ruiskulla. Olen aina ollut taipuvainen olemaan "heikoimman puolella" ja Helena jäi lähes kokonaan ilman huomiota, kun paapoin pientä ja nallekarhumaisen pörröistä Gaia-palleroa. Iltaan mennessä sen tilanne ei näyttänyt korjaantuvan lainkaan. Sen niska ei kannatellut päätä laisinkaan ja se oli koko ajan naamallaan laatikossa.

30.6. naapuri yllätti meidät kiikuttamalla meille vielä yhden tipun! Uusin tulokas oli kellertävistä sisaruksistaan poiketen musta, ja sillä oli valkoinen rinta. Ihan kuin pieni pingviini! 

Naapuri ei ollut uskonut pikkupingviinin selviytyvän, koska se oli yrittänyt päästä ulos kuoresta jo edellisestä päivästä saakka. Aamulla se oli kuitenkin löytynyt pomppimasta innokkaasti sinne tänne. Näytimme naapurille surkeaa pikku Gaiaa ja hän suositteli syöttämään sen käärmeillemme, mikäli sen vointi ei pian kohenisi. Gaian kaula ei kannatellut päätä lainkaan, vaan se pysyi vain tuettuna seisomisasennossa ja silloinkin nojasi päätään takakenoon vasten kättäni. 

Jätin pörröiselle pikku ressukalle hyvästit tietäen, ettei se tästä selviäisi ja lähdin itkua tuhertaen iltavuoroon. Mieheni päästi sen työvuoroni aikana kärsimyksistään. Myöhään illalla päätimme uuden pikkupingviinin nimen. A-loppuiset kivat kreikkalaisen mytologian naisten nimet alkoivat olla loppu, joten siirryimme roomalaiseen mytologiaan. Tumman tipun nimeksi tuli Vesta.

1.7. Pandora löytyi aamulla laatikon pohjalta mahaltaan makaamassa. Se torkkui paljon eikä jaksanut syödä tai juoda. Päivemmällä se löytyi laatikosta pää vesikupin ja seinän välistä niskat velttona ja tilanne oli niin surkea, että mies päästi Pandorankin tuskistaan. Tytär oli aivan sijoiltaan ja syytti itseään Pandoran kohtalosta, koska oli lähtenyt käymään kaupungilla ollessaan ainoana "tipuja vahtimassa" kotona, kun Pandora oli loukannut itsensä. Lisäksi Vestan jalat harottivat holtittomasti sivuille ja aloimme tuskastua ajatellessamme, ettei yksikään ihanista tipuistamme selviäisi. 

Naapurin mukaan hautomisajan hellteet saattoivat vaikuttaa tipujen kehitykseen, ja voisimme yrittää sitoa Vestan jalkojen väliin kuminauhan tukemaan jalkoja oikeaan asentoon. Kuminauhavirityksestä ei tullut mitään, mutta sain jalat jollain lailla kuriin itsekiinnittyvästä kierresiteestä leikatulla soirolla. 

Vestan tilanne sekä Gaian ja Pandoran menettäminen itkettivät tytärtä niin kovin, että päätimme viedä uuden satsin munia haudottavaksi naapuriin. Tällä kertaa kahdeksan kappaletta.

2.7. Vesta voi jo selkeästi paremmin. Se pyrki seisomaan, söi matoja ja joi vettä. 

3.7. Vesta löytyi vesiastiasta kyljellään makaamasta. Onneksi se ei ollut kuitenkaan hukkunut - kuivasin väsähtäneen tipun hiustenkuivaajalla. Myös Vestan varpaat vääntyivät jalan alle ja teimme sillekin kipsin jalkaan. 

4.7. kokeilimme poistaa "lonkkahousut" ja "kipsin" Vestalta. Se pysyi jo hieman paremmin pystyssä, mutta oli todella väsynyt eikä syönyt eikä juonut mitään. Sen koko oikea puoli tuntui olevan pois pelistä. Se ei osunut ruokaansa, kaatui oikealle kyljelleen ja oikea jalka petti alta. Tiesin jo mihin tämä johtaisi. Vesta kuoli seuraavana yönä. 

Aiemmin olin yrittänyt lohduttaa tytärtäni selittämällä hänelle luonnonvalinnasta ja heikkojen yksilöiden karsiutumisesta, mutta nyt tuli minultakin iso itku.

Jäljellä oli enää Helena. Helena, joka oli kuoriutunut ensimmäisenä ja jäänyt reippaana ja toimintakykyisenä lähes kokonaan huomiotta muiden tipujen saadessa kaiken hoivan ja huomion vaivojensa takia. Tästä eteenpäin Helena saikin KAIKEN huomiomme ja siitä tuli varsinainen sylitipu.

Minä paapoin ja ruokin sitä, höpöttelin ja hoivasin. Tytär sylitteli sitä jopa sohvalla telkkaria katsoessaan. Helena kasvoi hurjaa vauhtia. Työpäivän aikana sen ulkonäkö tuntui muuttuneen täysin. Untuva alkoi vaihtua sulkiin ja siivet kasvoivat pienistä tyngistä upeiksi viuhkoiksi. Niillä se lennähteli jo hienoja pyrähdyksiä etenkin herkkujen perässä. 

Helenan suurinta herkkua olivat jauhomadot, ja kun se näki minun avaavan matorasian, se lennähti salamannopeasti suoraan matorasiaan, mikäli ei ollut verkon takana tipulaatikossa. Helena osasi myös kuopia hienosti. Niin hienosti, että vesi- ja ruoka-astia olivat hetkessä täynnä laatikon pohjamateriaalina käyttämäämme kutteripurua.

Testasin pariin kertaan mitä muut kanat olivat mieltä tipusta. Pidin Helenaa turvassa käsissäni tai pienessä kuljetuslaatikossa. Kanoja ei tuntunut kiinnostavan pätkääkään, mutta kukko käyttäytyi oudosti. Se lähestyi tipua kylki edellä ja nokki sekä kuopsutteli maata maanisesti. En tiennyt oliko tämä uhkaavaa käytöstä, tipun puolustamista pelottavan ihmisen käsissä vai ehkä lajitoverin opettamista kanojen tavoille.

Eräänä helteisenä vapaapäivänä vietin pari tuntia noin kolmeviikkoa vanhan Helenan kanssa ulkona. Ihmettelimme yhdessä nurmikkoa, lämmittävää aurinkoa, muurahaisia vilisevää terassia ja kaikkia uusia ääniä ympärillämme. 

Aluksi pelkäsin, että tipu karkaa minulta enkä saa sitä kiinni, mutta pelko oli täysin turha. Helena uskalsi tutkailla ympäristöä korkeintaan muutaman sekunnin ajan ja muutaman sentin päässä minusta, ja hyppäsi sitten taas takaisin syliini turvaan. 

Ajattelin kokeilla taas tipun tutustuttamista kanoille. Lähestyin kanoja tipu turvallisesti kämmenieni sisällä, kun kukko lähti lähestymään meitä hurjaa vauhtia. Tipu säikähti ja lennähti käsistäni maahan, ja kukko hyökkäsi sen kimppuun. Leijonaemon vaistoilla karjaisten ja hyökäten sain kukon perääntymään ja hätääntyneen tipun takaisin syliini. Totuttamiskokeilut loppuivat tältä erää tähän.

Kanalaan rakensimme toiseen, kanojen hyljeksimään munintapesään Helenalle oman kopperon. Eristimme se kanoista verkolla ja viritimme sinne "lattialämmityksen" matelijoiden lämpömatosta ja kotimme rakennusajoilta ylijääneestä lattialaatasta. Lisäksi viritimme sinne pienen orren. 

Naapuri oli sanonut, että tipukuume laskee huomattavasti siinä vaiheessa, kun tiput alkavat haista suoraan suomeksi sanottuna PASKALLE parin viikon ikäisenä. Kolmen viikon ikäinen Helena haisi niin, että koko omakotitalomme löyhkäsi aivan järkyttävälle. Vietimme yhä enemmän aikaa Helenan kanssa ulkona ja rakensimme sille oman ulkoiluhäkin - jossa se ei tietenkään viihtynyt, koska halusi olla ison ja pienen emon sylissä, olkapäällä tai kämmenellä kakkimassa.

Nuorin kanamme Rihanna oli kevään ulkoilukiellon aikana oppinut ikävän tavan nokkia munat rikki. Ostin kirpputorilta pussillisen golfpalloja. Olin kuullut, että jos ne laittaa munintapesään, kana oppii olemaan nokkimatta munia, kun nokkii kovia palloja luullessaan niitä muniksi. Munien nokkiminen loppui, kun laitoimme golfpallot pesään. Parina päivänä kiinnitin huomiota siihen, että Rihanna viihtyi aamupäivällä munintapesässä niin kauan, kunnes avasimme ulkoilutarhan oven ja Rihanna lähti muiden kanojen kanssa pihaa kuopsuttelemaan. Muutaman tällaisen päivän jälkeen Rihanna vietti munintapesässä golfpallojen päällä koko päivän. 

SE HAUTOI! Juuri sopivasti ennen uusien tipujen kuoriutumista!

KUNINGATTAREN JA HOVINARRIN TUHO JA PRINSESSAN VALTAKAUSI

Viime syksynä meitä kohtasi suru, kun kaksi rakkainta kanaamme menehtyi yllättäen.

Kanasemme olivat aivastelleet silloin tällöin, harvakseltaan. Mikään muu ei tuntunut viittaavan kanojen sairasteluun, kuin vetäytyminen muiden joukosta syrjemmälle. Ensin sivummalle alkoi vetäytyä Red - porukan emohahmo, kukon mielitietty, rauhallinen herkkusuu. Olin maininnut miehelleni puoliksi vitsinä, että Red on selvästi masentunut. 

Silloin en vielä ymmärtänyt, että joku voisi oikeasti olla hullusti.

PAINAJAISENI KÄVI TOTEEN

9.10. lähdin kiireellä kaupan kautta iltavuoroon ja lähetin äidilleni viestin, että menisi hoitamaan kanat puolestani. 

Hetken kuluttua äidiltäni tuli musertava viesti: 

"Painajaiseni kävi toteen. Kun menin kanalaan, Red oli kuolleena purujen seassa lattialla."

Red oli myös äitini lempparikana. Kauniin punainen ja aina kaakattamassa ruokaa tai kukkoseuraa vaatien.

Kurvasin nopeasti kaupasta kotiin ja itkua tihrustaen laitoin Red-vainajan pahvilaatikkoon ja varastoon. 

Suru-uutinen oli kova paikka koko perheelle. Kyseessä oli ensimmäinen kuollut lemmikkimme, ja kanoista kesyin. Pohdimme lähettäisimmekö sen tutkittavaksi, mutta päädyimme siihen lopputulokseen, että soisimme rakkaalle kanalle arvokkaat hautajaiset.  

Red oli kanoistamme se, joka muni "hulluja munia" - hassuja pavun, soikion ja pallon muotoisia, peukalon pään kokoisia, keltuaisettomia munia. Pyörittelimme mielissämme myös ajatusta, että Redissä olia alun alkaenkin jotain vikaa, 

mikä lopulta johti ennenaikaiseen kuolemaan.

"R.I.P. kaunis Red. Vehreitä vesiheinämättäitä ja vadelmapensaita sinne jonnekin."

Sitten alkoi vetäytyä syrjään Poussey, rämäpäinen ruokarohmu. Sen luonteen huomioiden muutos käytöksessä oli silmiinpistävä ja osasimme jo odottaa pahinta.

27.11. löysin Pousseyn kanalan lattialta kuolleena. 

Olimme menettäneet kaksi persoonallisinta kanaamme. Nyt alkoi jo hirvittää, mikä kanoihin on iskenyt. Kyselimme vinkkejä naapureiltamme, jotka ovat kasvattaneet maatiaisia 20 vuotta. Oli hyvin mahdollista, että kanat olivat saaneet pikkulinnuilta jonkin pöpön. Ovathan kanamme metsän keskellä ja ulkona suurimman osan vuodesta. Emme lähettäneet Pousseytakaan tutkittavaksi, mutta päätimme, että jos vielä yksikin kana kuolee, sille tehdään kaikki mahdolliset tutkimukset kuolinsyyn selvittämiseksi.

"R.I.P. rakas ja röyhkeä Poussey. Loputtomasti koppakuoriaisia ja makaronia sinne jonnekin."

RIHANNAN VALTAKAUSI

Jäljellä oli enää Caputo-kukko, broileriksi kynitty Taystee, kesällä hautonut Cindy ja ainokainen munista kuoriutunut tipu, nuori Rihanna-neito.

Seuraavaksi kuolonuhriksi pelkäsimme Taysteeta, joka oli takapuolestaan kaljuksi nokittu ja nokkimisjärjestyksessä niin syrjitty, että oli kutistunut kahta vuotta nuorempaa Rihannaa pienemmäksi. Kahden voimakasluontoisimman ja persoonallisimman, nokkimisjärjestyksessä ylintä paikkaa pitävän kanan kuoltua Taystee sai kuitenkin sulkansa ja ruokailurauhansa takaisin. 

Muut kanoista olivat suhtautuneet uusimpaan tulokkaaseemme, Rihanna-tipuun melko neutraalisti, mutta herkuistaan erittäin tarkka Poussey oli pitänyt sen kaukana ruoka-apajilta. Rihannan hautonut Cindy-emo tietenkin piti "pikkuisensa" puolia, vaikka tämä oli kasvanut jo lähes täysikokoiseksi kanaksi. Pousseyn kuoltua Rihanna nousikin arvoasteikossa ylöspäin. 

Ajan myötä se otti sekä Redin että Pousseyn paikan kanalassa: aina ensimmäisenä vaapottamassa sinne mistä uskoi saavansa herkkuja, kiivaasti puolustamassa herkkujaan. Toki se sai oman erityispaikkansa myös meidän sydämissämme: ihan itse omilla kanoillamme haudottu tipu, josta kasvoi kaunis punainen kana.

Seuraavan talven aikana myös Caputo sai kasvatettua kadoksissa olleen pyrstönsä takaisin. Vasta tällöin oikeastaan oivalsimme, että Poussey oli ilmeisesti ollut melkoinen kiusankappale muulle parvelle.

Rauha vallitsi jälleen pienessä punaisessa kanalassamme ja tipukuume alkoi nostaa päätään...