AIKA MENEE KUIN SIIVILLÄ...

Mihin ihmeeseen aika on kadonnut? Edellisestä postauksesta on jo yli vuosi ja postauksen

 tapahtumista melkein kaksi (KAKSI!!!) vuotta. Ehkäpä on "pienen" tilannepäivityksen aika. 

VAROITUS: kaikki tämänkään postauksen kuvat eivät sovi kaikista herkimmille.

Minä ja Hellu maaliskuussa -23

AND THEN THERE WERE THREE...

Kesällä 2021 kuoriutuneesta yhdeksästä siivekkäästä meillä on jäljellä enää kaksi kanaa ja yksi kukko. 

- Untamo jouduttiin lopettamaan lokakuussa -21 sen alettua rettelöimään ensimmäisenä "seitsemästä veljeksestä"

- Lähes heti perään "kirvesterapiaa" sai samasta syystä Lemminkäinen

- Joulukuussa -21 veljesrauhaa koetteli puolestaan Tapio, joka onneksi pääsi pian asumaan uuteen kotiin (myöhemmin kuulin ikäviä uutisia, että uusi omistaja oli joutunut lopettamaan koko parvensa)

- Seuraavana pataan joutui Kullervo

- Kukkotappelussa pahasti köniinsä ottanut ja siksi silmäpuoli Joukahainen pääsi uuteen kotiin elokuussa -22

- Kaikista kesyin ja herrasmiesmäisin nuori kukko, Ilmarinen, otti täysin yllättäen huhtikuussa -23 rajusti yhteen pääkukkomme kanssa ja jouduimme siksi rakkaasta Ilmarisestakin haikein mielin luopumaan

Joukahainen pian köniin saatuaan

Joukkis ja sokea silmä

Jäljelle yhdeksiköstä jäivät siis enää:

- Väinämöinen, joka väistää pääkukkoamme eikä ainakaan toistaiseksi ole käynyt havittelemaan parven kuninkuutta, 

mutta kiekuu kyllä innokkaasti naapurin kukolle

- Tytti, hennon laikukkaan sulkapeitteensä ja kukoilta saamansa huomion takia aina hieman pöllähtäneen näköinen tumma kana

- Ilmatar, lähes täysin mustasta pikkuhiljaa kauniin musta-valkokirjavaksi sulkautunut, herkkuja rakastava ja itsepäinen kana

Ilmatar ja Tytti, kesän -21 kanat

”Siitä Seppo Ilmarinen

Nousi puuhun korkealle

Ylähäksi taivahalle

Nousi kuuta noutamahan

Otavaista ottamahan

Kultalatva-kuusosesta.”

Kiltti ja kohtelias Ilmarinen

Ilmarinen lähdössä vehreämmille apilaniityille

 

Pääkukko Caputon (nyt 6-vuotias) harjasta on mennyt yksi kärki kerrallaan kuolioon. 

Koska Caputo ei ole niitä palelluttanut, kyse lienee ikävä kyllä iän myötä tulleista verenkierto-ongelmista ja/tai sydänviasta.

Caputon pyöristyvä harja

LISÄÄ LAHONNEITA LAUTOJA JA NIITÄ ELEMENTTIHARKKOJA...

Heinäkuussa -21 totesimme, että pienen leikkimökkikanalan tilat eivät enää yksinkertaisesti riittäneet kasvavalle hönöparvelle. 

Tai itse asiassa olin jo pitkään uhkaillut puolisoa, että joko meille tulee isompi kanala tai minä lähden. Meille tuli siis isompi kanala. Laajensimme vanhaa leikkimökkiä purkamalla terassiosan pois ja rakentamalla sen tilalle kunnon seinät. Siitä tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin! Koska minähän siis toki olin koko komeudesta vastuussa, kun maalasin puolison nikkaroimat seinät. 

Vaikka mikään suurkanala punaisesta mökistä ei tullutkaan, seinän siirtäminen metrin verran toi olennaisesti lisää tilaa temmeltää.

KALKKIKSET

Maaliskuussa -22 hennon ja aran Vilhelmiinan jalkoihin iski kalkkijalka. 

Koska yhdenkään muun elikon jaloissa ei ollut merkkejä punkin aiheuttamista tuhoista, päätin hoitaa Viltsun lääkkeettömästi.

Viltsu-parka, pieni ja arka

 Lähes päivittäiset kylvyt, eritepaakkujen poisrapsuttelu ja jalkojen öljyäminen tuotti lopulta tulosta. Jalat siistiytyivät ja kanakavereiden taholta koettu syrjintä loppui, mikä johti nokitun sulkapeitteen vahvistumiseen ja muutenkin terhakkaampaan yleisvointiin. Vilhelmiina nousi nokkimisjärjestyksessä kaverinsa Justiinan kanssa tasoihin. 

Viltsun jalat ennen hoitoa

Jalat hoidon jälkeen

 

Toki näin jälkikäteen on hyvä viisastella, mutta hoidon suhteen olisi pitänyt tehdä juuri toisin päin. Hoitaa kalkkijalka kerralla ja kunnolla lääkkeellisesti, ettei se vain pääse leviämään muihin kanoihin. Kokolailla tasan vuoden kuluttua, maaliskuussa -23 jouduimme nimittäin hoitamaan koko parven, ja se jos mikä oli p*skamainen homma. Tai mikäs siinä, olihan sekin parisuhdeaikaa, kun istuimme puolison kanssa kylpyhuoneen lattialla tuntitolkulla kanoja kylvettämässä harva se viikonloppu.

Pahiten kalkkijalasta kärsineen Helenan jalka ennen ja jälkeen hoitojen

SINÄ OLET MINUN SISKONI, EN TAHDO ETTÄ ERKANEMME KOSKAAN...

Toukokuussa -22 meitä kohtasi jälleen suru, kun ihana parivuotias jääräpäämme Poppana jouduttiin lopettamaan. Kuten kanat yleensäkin, Poppana ei näyttänyt mitään merkkejä sairastelusta tai kivuista, ennen kuin oli lähes tajuton. 

Rakas Poppana pikkutipusta viimeiseen matkaansa asti

Poppana oli heinäkuussa -20 kuoriutuneen kolmikon viimeinen kana. Sisarukset Pipa ja Papu lähtivät todennäköisesti kanahaukan mukana ilmavoimiin ihan pieninä tipusina. Samana kesänä konehaudottu, oman sisaruslaumansa ainoa selviytyjä Helena otti Poppanan pikkusiskokseen ja ne olivat loppuun asti kuin paita ja peppu.

KARINIEMEN KANASET

Kesällä -22 jo toista kesää peräkkäin hautomaan ryhtynyt supermutsi Helena sai kolme potraa tipusta.

Supermama Hellu

 Aivan ongelmitta ei tämäkään tipujen maailmaan tuominen sujunut, sillä joku kanoistamme keksi alkaa syödä munia juuri ennen laskettua aikaa ja uhriksi joutui myös Helenan hautomia munia. Eräänä päivänä huomasimme tämän, kun yksi kanoista viiletti pitkin pihaa iso saalis suussaan. Luulimme ensin, että se on metsästänyt hiiren, 

mutta lähempi tarkastelu paljasti saaliin lähes valmiiksi tipuseksi.

Helena suljettiin hautomaan omiin oloihinsa ja heinäkuussa auringonpaisteen näkivät kukkopojat Igor ja Kari Niemi sekä Olivia-kana (nimet lähtivät mustasta huumorista, kun pohdimme että meidän säkällä kaikki kuoriutuja ovat taas kukkoja - Igorin kana ja Olivian kana ovat nimittäin ruokien nimiä ja kaikille varmaan on selvää mistä Kari Niemi sai nimensä). 

Koska emme huolineet parveemme enää yhtään uhmaikäistä poikaa, 

Igor ja Kari joutuivat hyvin nopeasti elämäni ensimmäisen viilokkikokeilun päätähdiksi. 

Nuoriherra Igor

Tässä välissä oli aikakausi, kun kukkojen ja kanojen määrällinen suhde tuntui pitkästä aikaa olevan balanssissa. 

Kaksi kukkoa (pääkukko Caputo ja alistuva Väinämöinen) ja kuusi kanaa (Helena, Justiina, Vilhelmiina, Tytti, Ilmatar ja Olivia) elelivät kohtalaisen sulassa sovussa keskenään.

Olivia-parka oli kuitenkin jo alunalkaen syrjäytynyt, koska oli pienempi ja arempi kuin rotevat veljensä, ja veljien häivyttyä pataan se jäi auttamattomasti nokkimisjärjestyksen pyrstöpäähän ja alkoi eristäytyä. Kuten kaikkien aiempienkin "hylkiöiden" on käynyt, Oliviasta tuli jo tipuna mamin pikku lellikki. Mysteeri on, mikä Olivialle lopulta tuli, mutta itse uskon, että jokainen pikkuinen tässä suuressa maailmassa tarvitsee edes yhden kaverin. 

Yhtäkkiä yksinäisyyteen hiipunut Olivia saateltiin rauhallisesti kanataivaaseen kesäkuussa -23.

Mamin pikku lellikki Olivia

Tänä vuonna kokeilimme tarjota munia haudottavaksi heti alkukesästä. Auringon villitsemät kanaset eivät kuitenkaan malttaneet asettautua hautomaan. Pidimme muutaman viikon lomatauon ja yritimme uudelleen. Ainakin tällä hetkellä näyttäisi siltä, että Ilmatar tahtoo äidiksi. Ehkä kirjavien sulkien mukana geeneissä kulkee jääräpäisyyden ja herkkuperseyden lisäksi hautomisvietti...

KOKO MURHEIDEN KIRJO: KETTU, KANASAIRAALA JA KUOLEMA

Tämän postauksen kuvat eivät välttämättä sovi kaikista herkimmille.

TAYSTEE

Elokuun lopun ilta-aurinko sai pihan hehkumaan, kun reippaat ja rohkeat kukkopojat tutkivat innokkaina kanalan lähimaastoa. Vain yksi hahmo erottui sinne tänne säntäilevästä joukosta. Taystee, yksi alkuperäisistä kanoistamme kyhjötti sivummalla säälittävän näköisenä. Se oli aivan paikoillaan ja vaikutti aristavan vasenta jalkaansa. Sen harja lerpsutti kalpeana ja kasvotkin olivat oudon harmaat. Kun jäin katselemaan sitä tarkemmin, huomasin sen nukahtelevan pystyyn ja olevan aivan uuvuksissa. Kun olin tovin tuijotellut kanaparkaa, pääkukkokin tuli hääräämään Taysteen ympärille ja ilmeisesti komentamaan sitä liikkeelle. 

Iski hätä. Mikä avuksi? Kana oli niin reppanan näköinen, että hätälopetuskin kävi mielessä. Päätin kuitenkin yrittää pelastaa sen. Josko jalkakipu olisi vienyt voimat väliaikaisesti.

Jalassa ei näkynyt mitään ulkoista vikaa eikä Taystee ainakaan näyttänyt kipua tunnustellessani jalkaa. Kanat tosin ovat todella sitkeitä eivätkä juurikaan osoita akuuttia kipua, vaan yrittävät sinnitellä ikäänkuin kaikki olisi hyvin. Kanan yleisilme ja syömättömyys sen sijaan ovat merkkejä siitä, että jotain on todella hullusti.

Selvittelin kanan kivunhoitoa netistä ja löysinkin useita kertomuksia, joissa kanalle on annettu tulehduskipulääkkeenä meloksikaamia. No mistä minä sitä tähän hätään saisin? Selvisi, että sitä käytetään myös koirille. Hädässä ystävä tunnetaan. Koirakavereilta löytyi meloksikaamia, jota lähdin fysiikan lakeja uhmaten talla pohjassa hakemaan naapurikaupungissa asuvalta ystävältä. 

Kanojen metabolia toimii eri tavalla kuin koirien. Sen takia kanojen annos on epäloogisen kuuloisesti suurempi kuin koirien. Mitään annosohjeita en tähän laita, koska en halua ottaa vastuuta kenenkään muun kanojen kivunhoidosta. Suosittelen konsultoimaan eläinlääkäriä. Itse toimin kyseenalaisesti, koska tilanne oli akuutti. 

Kipulääke tuntui auttavan. Edelleenkään Taystee ei varannut jalalleen, mutta väri palasi sen kasvoille ja se oli valppaamman oloinen. 

Parin päivän ajan hoivasin ja hellin kanaa kuin omaa lastani. Tai no, itseasiassa paremmin kuin omaa lastani, joka samaan aikaan makasi vuoteenpohjalla flunssan kourissa. Taystee ei vaikuttanut enää lainkaan kivuliaalta ja ruokakin alkoi maistua, mutta silti se ei liikkunut munintapesästä mihinkään. Lopulta päästimme sen pois kärsimästä.

Olimme juuri lähdössä matkalle, emmekä olisi voineet jättää kipeän kanan hoitoa tai päätöstä lopettamisesta hoitajalle.

HELENA 

Syyskuun puolivälissä olimme palanneet matkalta kotiin. Kanaset olivat olleet matkamme ajan vain kanalassa tai ulkoiluhäkissä ja nauttivat nyt pihalla vapaina viimeisistä kelvollisista ulkoiluilmoista. Seurailin niiden touhuja aikani ja piipahdin sisällä.

Yht'äkkiä pihalta kuului karmivaa kaakatusta ja rääkymistä.

Säntäsin terassille ja ehdin nähdä vain vilauksen ketusta, joka oli livahtamassa pihaltamme metsään jotain vaaleaa suussaan.

"KETTU VEI HELENAN", karjaisin veretseisauttavalla volyymilla.

Alkuperäinen ruskeasävyinen kanaparvemme on hiljalleen muuttunut niin tummaksi, ettei valkoinen sulka ketun suussa voinut olla nenenkään muun kuin Helenan - kanoista ylivoimaisesti rakkaimman.

Minä luovutin siihen paikkaan. Tuntui kuin kaikki voima olisi valunut jaloistani terassille, kun ajattelin ihanan Helluni joutuneen ketun saaliiksi. Mieheen sen sijaan tuli yllättävää liikettä. Salamana mies ampaisi paikalle ja loikki osoittamaani suuntaan kuusimetsään.

Tapahtui jotain täysin odottamatonta. Supermieheni valonnopeudella suorittama kettujahti tuotti tulosta. Repolainen pudotti saaliinsa polulle. Löysimme Helenan metsäpolulta pahasti haavoittuneena, mutta elossa. Kannoimme sen munintapesään toipumaan ja hätyytimme muut kanat turvaan ulkotarhaan. Eivätpä ne sieltä toviin pois halunneetkaan.

Aluksi Helenan vammat eivät näyttäneet kuolettavilta. Selässä oli haava, vatsan puolelta tihkutti pari tippaa verta. En uskaltanut häiritä järkyttynyttä kanaa liikaa.

Jos ketun nähdessäni olin täysin voimaton ja aivan varma, että Helenan päivät ovat luetut, olinkin nyt yht'äkkiä sisuuntunut ja toiveikas. Ehkä Helenaa ei tarvitse edes lopettaa? Kanan vammat oli kuitenkin tutkittava paremmin sekä puhdistettava. Kanoilla on ikävä tapa kiusata loukkantunutta ja nokkia haavoja, joten seuraavana päivänä tein keneltäkään kyselemättä kuningasratkaisun ja raivasin kylpyhuoneemme nurkkaan kanasairaalan, jonne otin Hellun hoidettavaksi.

Annoin kipulääkettä. Sitä oli vielä reippaasti jäljellä Taystee-paran jäljiltä. Suihkuttelin Helenan ja tutkin kauttaaltaan. Suihkuoperaatio ei ensimmäisellä kerralla ollut kaunista katseltavaa. Koska kana pakeni vettä, oli pakko ottaa se syliin suihkuteltavaksi. Suihkun jälkeen Hellu oli vähintäänkin yhtä järkyttynyt kuin ketun suusta tipahdettuaan. 

"Olen nähnyt asioita, joita en enää saa pois painajaisistani".

Selvisi, ettei selän vamma ihan niin pieni ollutkaan. Haava olikin itseasiassa kieleke ja kielekkeen alta paistoi kananlihaa kuin kaupan lihatiskistä konsanaan. Lisäksi Helena ontui pahasti toista jalkaansa. Ikävä deja vu Taysteen kohtalosta sivalsi mieltäni.

Haavan nokkiminen ei kiinnostanut vain kanssasisaria, vaan myös Hellua itseään. Se koitti sukia märkiä, katkenneita selkäsulkiaan ja nokki erittäin ikävän näköisesti haavaa. Se oli saatava suojattua.

Desinfioin haavan laimennetulla Betadinella (sotku!) ja suojasin sen Rooman rakentamisen aikaisilla haavasidoksilla, joita olen saanut töistä näytekappaleina. Millä pirulla saat haavasidoksen kiinni kanaan? Kysyn vaan. Minä käytin kierresidettä. Ja korostan, tein tämän kaiken aivan yksin. Jos kiukuttelevan taaperon pukeminen on mielestänne hankalaa, kokeilkaapa kierittää kierreside räpiköivän kanan ympärille niin, että siivet jäävät kuitenkin käyttöön.

Jalkaansa aristava Hellu ei juurikaan liikkunut, joten sen eristäminen suihkuhuoneen nurkkaan oli helppoa huonekaluja, vanhaa tipujen ulkoiluhäkkiä ja torkkupeittoa käyttäen.

Tytär ja hänen poikaystävänsä olivat häkeltyneitä nähdessään viritelmäni.

Puoliso reagoi kanasairaalaani, kuin se olisi siinä aina sijainnutkin, "jahas".

Seuraavana päivänä tajusin vuorata sairaalanurkkauksen paperiliinoilla. Voitte varmaan arvata miksi. 

Kanaparantolani rullasi paremmin kuin moni kunnansairaala. Hellulla oli oma, henkilökohtainen hoitaja. Lääkitsin sitä säännöllisesti, annoin herkkuja, rauhoittelin. Joka aamu kävin sen kanssa kimppasuihkussa, kuivasin, hoidin haavan, kieputin kierresiteen ympärille. 

Homma alkoi sujua. Helena ei juurikaan vastustellut suihkua ja antoi kiltisti hoitaa haavan.

Pakenemisen sijaan se alkoi tulla luo ja kutsua vaativasti aamuisin herätessään ja poistuessani vastuullisesta työstäni kahvitauolle.

Muita kananhoitotarvikkeita penkoessani löysin Blue Sprayta. Siis hyvänen aika sentään, olin ostanut joskun varalle nokkimista estävää desinfiointisuihketta enkä edes muistanut sen olemassaoloa.

Suihkaisin sitä Helenan haavalle. Virhe. Spray kirveli, ja Helena reagoi siihen nokkimalla ja repimällä kiihkeästi selkäänsä.

Viikon ajan hoidin Helenaa parhaani mukaan. Helenan jalka alkoi kestää varaamista ja ystäväiseni pitäminen halutulla alueella vaikeutui huomattavasti. Lisäksi Helena alkoi kiintyä yksityishoitajaansa niin, etteivät talon muut asukkaat jaksaneet kuunnella kanapotilaan kutsuhuutoja poistuessani hetkeksikin paikalta.

Haava alkoi parantua.

Mutta kaikki kärsimys ei ollut vielä tässä. Eräänä päivänä Helena oli saanut nokittua harsosidoksesta langan, johon se oli sotkeutunut. Ei pelkästään jaloistaan, vaan hönö oli myös niellyt lankaa. Ensin pelkäsin suolitukosta, mutta sekin tuntui pieneltä murheelta, kun huomasin että lanka oli kiertynyt Helenan kielen ympärille ja kieli näytti olevan kuoliossa. Potkin itseäni henkisesti päähän. Kuka helvetin idiootti laittaa kanan ympärille kierresidettä, josta saattaa irrota lankaa?!

Mitä enemmän lankaa koitti irrottaa, sitä pahemmin se tuntui takertuvan kielen ympärille. Se oli porautunut niin syvälle, ettei sen katkaiseminen ollut mahdollista, koska sitä ei näkynyt. Lankaa heiluttelemalla vain näki, että kielen ympäri se meni. Vielä hankalampaa tästä teki se, ettei minulla ainakaan ollut minkäänlaista mielikuvaa kanan kielen anatomiasta. Itku hiipi kurkkuun ja sydäntä puristi. Mies tuli jälleen kerran avuksi.

En tiedä kuinka kauan me siinä istuimme. Suihkuhuoneen lattialla. Minä pidellen kanaa ja pidätellen kyyneleitä, mies atuloitten ja saksien kanssa langanpäät käsissään rauhallisesti sotkua selvittäen kuin kokeneempikin kirurgi. Ehkä puoli tuntia, ehkä tunnin. Helena alkoi olla jo aivan uupunut. Niin minäkin. Aloin jo luovuttaa. Mies ei.

Lopulta saimme langan pois Helenan kielen ympäriltä. Kieli jäi roikkumaan turvonneena nokan ulkopuolelle. Kun me kaikki olimme aikamme toipuneet tästä koettelemuksesta, Helenan kielikin alkoi näyttää jo normaalilta.

Millainen kana selviää sekä ketun hampaista että tällaisesta tukehtumistapaturmasta? 

Taisi olla lankaepisodia seuraava päivä, kun halusin oikein hemmotella Hellua. Istuin koko päivän kylpyhuoneen lattialla ja paijailin sylissäni rauhallisena makoilevaa kanaa. Ihan erityisesti se piti siitä, kun silittelin sen masua. Sitten kuulin jotain. Murahtiko mahani? Kuorsasiko joku? Ei. Helena alkoi kehrätä. Se piti kurnuttavan hyrisevää kehräysääntä aina kun silitin sen mahapuolta. Kun koitin vaihtaa asentoa ja siirsin kättäni, Helena nokki sormeni takaisin mahansa alle. 

Hyvänen aika, sehän pitää minua poikasenaan.

Tähän sai kyllä luvan loppua sairaalaleikit. Hoitaja voin olla, mutta haudottavaksi en ryhtyisi.

Vein Helenan kanalaan, missä se kirmasi kuin ei olisi jalkaansa koskaan ontunutkaan. Oliko se vain esittänyt jalkakipua saadakseen hellyyttä? Ei sentään. Kyllä se hieman varoi jalkaansa. Varmaankin pelkäsi näyttää muille kanoille ontuvansa, ettei tule kiusatuksi. Poppana-sisko hyökkäsi Hellun kimppuun nokkien sen selkää ja häätäen sen kanalan nurkkaan. Caputo-kukko suojeli Helenaa ja hätyytti siskon kauemmas. Hiljalleen rauha laskeutui kanalaan ja elämä palasi normaaleille raiteilleen.

Seuraavana päivänä Helena katsoi minua, kuin ei olisi koskaan hoivissani ollutkaan. 

Hei kiitti vaan, tosi antoisaa tää hoitotyö.

Itsekkään harmitukseni läpi en voinut olla hämmästelemättä millainen selviytyjä rakas kanaseni oli.

Helena orrella suojassa isän ja siskon välissä

CINDY

Lokakuun puolivälissä vihoviimeinen alkuperäisen "Litchfieldin vankilan" kanajengin jäsen, Cindy, löytyi kuolleena munintapesästä. 

Ehkä se kuoli suruun kaivatessaan "kaksoissiskoaan" Taysteeta. 

Ne kun olivat alusta asti kulkeneet kimpassa kuin paita ja peppu.

KUKKOILUA KERRAKSEEN

Kesällä 2021 meille oli kuoriutunut yhteensä 9 tipua: viisi hautomakoneesta ja neljä kanan alta. Näistä tipuista takuulla osa olisi kukkoja - mutta kuinka moni? Pääkukon lisäksi ehkä pari kukkoa voisi parvessa olla, jos loput olisivat kanoja. Ja mitä ylimääräisille tehtäisiin? Kukoista on jatkuvasti ylitarjontaa, joten uutta kotia olisi aika epätoivoista etsiä. Miehen kanta oli selvä: kaikki kukot pataan. Minun kantani oli, että yhdestäkään kukosta ei luovuttaisi, ellei olisi aivan pakko.

Ruuhkaa ruokinta-automaatilla

Yhdeksästä tipusta kukoiksi osoittautui seitsemän. SEIT-SE-MÄN!

Apua! En minä näin monesta halunnut luopua! Päätimme (tai siis minä päätin) odottaa, kunnes kukot kasvavat "siihen ikään", että niitä on pakko karsia. Kesä meni leppoisasti. Helena-emo piti hyvää huolta lapsosistaan, kunnes eräänä aurinkoisena elokuun päivänä katsoi näiden olevan tarpeeksi isoja pärjätäkseen omillaan ja häipyi vanhemman parven kanssa etupihalle ruokailemaan nuorison jäädessä kanalalle.

Tiput paistattelemassa päivää

Hyvin pian tipuista muodostui oma parvensa. Lisäksi ryhmäytyminen noudatteli vanhaa kaavaa: vanhimmat, alkuperäisen parven kanat Cindy ja Taystee kulkivat kimpassa, samana kesänä keskenään kuoriutuneet Helena ja Poppana kulkivat omia polkujaan ja uusimmat aikuiset kanat Justiina ja Vilhelmiina parina.

Pihakeinussa keinuminen oli tipujen lempipuuhaa

Kun tipujen sukupuolet olivat selvät, uskalsimme vihdoin nimetä ne. Leikittelin ajatuksella seitsemästä kääpiöstä tai seitsemästä veljeksestä, mutta lopulta päädyin Kalevalan nimistöön.

KONEESTA KUORIUTUNEET TIPUT

UNTAMO (Untsi, Untsikka)

Untamo oli kukoista ainoa, jonka sulissa oli väriä. Tietyssä valossa sen selkäsulat loistivat häikäisevän oransseina. Tästä syystä siitä tuli lempparini. Varsin komea se oli kyllä muutenkin.

VÄINÄMÖINEN (Väiski)

Osalla kukoista oli selässään vaaleita sulkia, kuten Väiskillä.

LEMMINKÄINEN (Lempsu, Lempsukka)

Lemminkäinenkin kuului valkoisilla sulilla varusteltuihin kukkomalleihin.

KULLERVO (Kultsi)

Kullervon väritys oli tasaisen musta.

ILMARINEN (Ilpsu)

Ilmarisella puolestaan oli vaaleita sulkia, jotka tässä kuvassa eivät näy. Kerrassaan suloinen kukko, joka tulee ruokapaikalle aina ensimmäisten joukossa uteliaana, mutta rauhallisena.

EMON ALTA KUORIUTUNEET TIPUT

TUONEN TYTTI (Tytti, Tytsy)

Rauhallinen ja ujohko, kokomusta pikku kananen.

ILMATAR (Ilmis)

Meidän kanoissa kulkee kirjavaan väriin sitoutunut herkkuperse-geeni. Kaikki kolme kirjavaa kanaamme ovat aina olleet ensimmäisenä ruokapaikalla ja hyppineet ruokaa käsistä jo ennen kuin ruokkija ehtii kaivella herkkuja esiin. Niin myös kesän 2021 musta-valkokirjava Ilmatar. Se piut paut piittaa nokkimisjärjestyksistä ja vanhempien kanojen varomisesta ja rynnistää ruoan perässä kuin pieni maantiekiitäjä.

TAPIO (Tapsa)

Kokomusta kukkopoika.

JOUKAHAINEN (Joukkis, Jokke)

Herrasmiehen elkeet omaava kohtelias kukko.

KUKKOTAPPELUITA

Syyskuun lopulla todistin Väinämöisen ja Lemminkäisen ensimmäiset kiekaisut. Pian kiekujien joukkoon liittyi Ilmarinen.

Oranssisulkainen Untamo oli kuitenkin ensimmäinen, joka alkoi kukkoilla koko komean kroppansa voimalla. Lokakuun viimeisenä päivänä kanalalta kuului julmettu melu ja ryntäsin katsomaan mikä siellä on pielessä. Untamohan se siellä suunnattomalla raivolla hyökkäili veljensä kimppuun kaulasulat pörhöllään, eikä välittänyt edes siitä, kun syöksyin kukkojen väliin yrittäen tehdä raatelusta lopun. Hätäratkaisuna yritin heittää Untamon yksin ulkotarhan ulkopuolelle, mutta ensimmäisenä ovesta porhalsikin sen uhri ja raaka tappelu jatkui metsän siimeksessä, kunnes jollain ilveellä sain uhrin pelastettua sisälle ulkotarhaan, missä muut odottelivat tilanteen ratkaisua ilmeisen sekavissa tunnelmissa. Untsikka kävi niin kovilla kierroksilla, ettei meillä ollut oikein muita mahdollisuuksia siihen hätään, kuin lopettaa tappelu kirveellä.

Untamo yksin jäähyllä

Hetken aikaa oli rauhallista muutamia pikku pörhentelyjä lukuun ottamatta. Pääkukko Caputo yritti parhaansa mukaan tulla mahdollisten kiukkupussien väliin ja yleensä onnistuikin erottamaan riitapukarit. Kunnes parin päivän päästä Lemminkäinen ja Väinämöinen ottivat mittaa toisistaan. Tämä tappelu ei ollut yhtä kiivasta, mutta kuitenkin hyvin aggressiivista eikä näyttänyt loppuvan ilman lopullisempia ratkaisuja. 

Lemminkäinen ennen ja jälkeen tappelun

Tällä kertaa kirvesterapiaa sai Lemminkäinen, joka haastoi riitaa muidenkin kukkojen, kuten jo edesmenneen Untamon kanssa. Lisäksi se härnäsi Ilmarista, auktoriteetti riitti kuitenkin lopettamaan Lemminkäisen pokkuroinnin heti alkuunsa.

Joulukuussa alkoi ärhennellä Tapsa. Sen tappelutyyli ei ollut yhtä raaka kuin Untamon tai Lemminkäisen, joskin Joukahaisen heltat olivat jatkuvassa vaarassa. Tilanne oli kuitenkin niin rauhallinen, että tarjosin Tapsaa uuteen kotiin ja kuin ihmeen kaupalla uusi koti löytyikin heti. Tapsa pääsi ihan ikioman kiuruvetisen neitiseurueen isännäksi.

Nyt rauha laskeutui kanalaan useammaksi kuukaudeksi. Joukahaisen saamat pienehköt nokkimisvammat paranivat ja kanatkin tuntuivat pärjäävän jäljelläolevien kukkojen kanssa, vaikka niitä edelleenkin oli aivan liikaa suosituksiin nähden. Mieltäni jäi kuitenkin hieman vaivaamaan olinko hankkiutunut eroon vääristä kukoista. Kukon luonteeseenhan kuuluu ottaa paikkansa parvessa. Kaikki kukot tuntuivat olevan kilttejä kanoja sekä ihmisiä kohtaan, joten sen takia niitä ei olisi tarvinnut laittaa pois. Mitä jos jätinkin parveen kaikki onnettomat tuhkamunat? Toisaalta Caputo oli edelleen pääkukko - olisiko vahvaluonteinen kakkoskukko pyrkinyt kalifiksi kalifin paikalle? 

VIHDOINKIN HYVÄÄ PATAA KESKENÄÄN

En olisi ikinä uskonut voivani syödä omaa lemmikkiäni. Rakasta eläintä, jota olin paaponut vastakuoriutuneena untuvapallerona. Vaan niin siinä kävi, että terveiden kukkopoikien hautaaminen tuntui aivan järjettömältä haaskaukselta - olenhan kuitenkin sekasyöjä ja tiedän näiden kukkojen eläneen erittäin hyvän ja hemmotellun elämän teini-ikään saakka, mikä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin mitä kaupan hyllyiltä on saatavilla. 

Myönnän - tirautin kertaalleen itkut, kun paistelin kukonkoipia pannulla.  Mutta lopputulos oli herkullinen.

Resepti Coq au Viniin löytyy TÄÄLTÄ.

Sillä välin, kun kukot kasvoivat ja ottivat mittaa toisistaan, tapahtui kanalassa paljon muutakin. Mutta siitä seuraavassa postauksessa lisää...