AIKA MENEE KUIN SIIVILLÄ...

Mihin ihmeeseen aika on kadonnut? Edellisestä postauksesta on jo yli vuosi ja postauksen

 tapahtumista melkein kaksi (KAKSI!!!) vuotta. Ehkäpä on "pienen" tilannepäivityksen aika. 

VAROITUS: kaikki tämänkään postauksen kuvat eivät sovi kaikista herkimmille.

Minä ja Hellu maaliskuussa -23

AND THEN THERE WERE THREE...

Kesällä 2021 kuoriutuneesta yhdeksästä siivekkäästä meillä on jäljellä enää kaksi kanaa ja yksi kukko. 

- Untamo jouduttiin lopettamaan lokakuussa -21 sen alettua rettelöimään ensimmäisenä "seitsemästä veljeksestä"

- Lähes heti perään "kirvesterapiaa" sai samasta syystä Lemminkäinen

- Joulukuussa -21 veljesrauhaa koetteli puolestaan Tapio, joka onneksi pääsi pian asumaan uuteen kotiin (myöhemmin kuulin ikäviä uutisia, että uusi omistaja oli joutunut lopettamaan koko parvensa)

- Seuraavana pataan joutui Kullervo

- Kukkotappelussa pahasti köniinsä ottanut ja siksi silmäpuoli Joukahainen pääsi uuteen kotiin elokuussa -22

- Kaikista kesyin ja herrasmiesmäisin nuori kukko, Ilmarinen, otti täysin yllättäen huhtikuussa -23 rajusti yhteen pääkukkomme kanssa ja jouduimme siksi rakkaasta Ilmarisestakin haikein mielin luopumaan

Joukahainen pian köniin saatuaan

Joukkis ja sokea silmä

Jäljelle yhdeksiköstä jäivät siis enää:

- Väinämöinen, joka väistää pääkukkoamme eikä ainakaan toistaiseksi ole käynyt havittelemaan parven kuninkuutta, 

mutta kiekuu kyllä innokkaasti naapurin kukolle

- Tytti, hennon laikukkaan sulkapeitteensä ja kukoilta saamansa huomion takia aina hieman pöllähtäneen näköinen tumma kana

- Ilmatar, lähes täysin mustasta pikkuhiljaa kauniin musta-valkokirjavaksi sulkautunut, herkkuja rakastava ja itsepäinen kana

Ilmatar ja Tytti, kesän -21 kanat

”Siitä Seppo Ilmarinen

Nousi puuhun korkealle

Ylähäksi taivahalle

Nousi kuuta noutamahan

Otavaista ottamahan

Kultalatva-kuusosesta.”

Kiltti ja kohtelias Ilmarinen

Ilmarinen lähdössä vehreämmille apilaniityille

 

Pääkukko Caputon (nyt 6-vuotias) harjasta on mennyt yksi kärki kerrallaan kuolioon. 

Koska Caputo ei ole niitä palelluttanut, kyse lienee ikävä kyllä iän myötä tulleista verenkierto-ongelmista ja/tai sydänviasta.

Caputon pyöristyvä harja

LISÄÄ LAHONNEITA LAUTOJA JA NIITÄ ELEMENTTIHARKKOJA...

Heinäkuussa -21 totesimme, että pienen leikkimökkikanalan tilat eivät enää yksinkertaisesti riittäneet kasvavalle hönöparvelle. 

Tai itse asiassa olin jo pitkään uhkaillut puolisoa, että joko meille tulee isompi kanala tai minä lähden. Meille tuli siis isompi kanala. Laajensimme vanhaa leikkimökkiä purkamalla terassiosan pois ja rakentamalla sen tilalle kunnon seinät. Siitä tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin! Koska minähän siis toki olin koko komeudesta vastuussa, kun maalasin puolison nikkaroimat seinät. 

Vaikka mikään suurkanala punaisesta mökistä ei tullutkaan, seinän siirtäminen metrin verran toi olennaisesti lisää tilaa temmeltää.

KALKKIKSET

Maaliskuussa -22 hennon ja aran Vilhelmiinan jalkoihin iski kalkkijalka. 

Koska yhdenkään muun elikon jaloissa ei ollut merkkejä punkin aiheuttamista tuhoista, päätin hoitaa Viltsun lääkkeettömästi.

Viltsu-parka, pieni ja arka

 Lähes päivittäiset kylvyt, eritepaakkujen poisrapsuttelu ja jalkojen öljyäminen tuotti lopulta tulosta. Jalat siistiytyivät ja kanakavereiden taholta koettu syrjintä loppui, mikä johti nokitun sulkapeitteen vahvistumiseen ja muutenkin terhakkaampaan yleisvointiin. Vilhelmiina nousi nokkimisjärjestyksessä kaverinsa Justiinan kanssa tasoihin. 

Viltsun jalat ennen hoitoa

Jalat hoidon jälkeen

 

Toki näin jälkikäteen on hyvä viisastella, mutta hoidon suhteen olisi pitänyt tehdä juuri toisin päin. Hoitaa kalkkijalka kerralla ja kunnolla lääkkeellisesti, ettei se vain pääse leviämään muihin kanoihin. Kokolailla tasan vuoden kuluttua, maaliskuussa -23 jouduimme nimittäin hoitamaan koko parven, ja se jos mikä oli p*skamainen homma. Tai mikäs siinä, olihan sekin parisuhdeaikaa, kun istuimme puolison kanssa kylpyhuoneen lattialla tuntitolkulla kanoja kylvettämässä harva se viikonloppu.

Pahiten kalkkijalasta kärsineen Helenan jalka ennen ja jälkeen hoitojen

SINÄ OLET MINUN SISKONI, EN TAHDO ETTÄ ERKANEMME KOSKAAN...

Toukokuussa -22 meitä kohtasi jälleen suru, kun ihana parivuotias jääräpäämme Poppana jouduttiin lopettamaan. Kuten kanat yleensäkin, Poppana ei näyttänyt mitään merkkejä sairastelusta tai kivuista, ennen kuin oli lähes tajuton. 

Rakas Poppana pikkutipusta viimeiseen matkaansa asti

Poppana oli heinäkuussa -20 kuoriutuneen kolmikon viimeinen kana. Sisarukset Pipa ja Papu lähtivät todennäköisesti kanahaukan mukana ilmavoimiin ihan pieninä tipusina. Samana kesänä konehaudottu, oman sisaruslaumansa ainoa selviytyjä Helena otti Poppanan pikkusiskokseen ja ne olivat loppuun asti kuin paita ja peppu.

KARINIEMEN KANASET

Kesällä -22 jo toista kesää peräkkäin hautomaan ryhtynyt supermutsi Helena sai kolme potraa tipusta.

Supermama Hellu

 Aivan ongelmitta ei tämäkään tipujen maailmaan tuominen sujunut, sillä joku kanoistamme keksi alkaa syödä munia juuri ennen laskettua aikaa ja uhriksi joutui myös Helenan hautomia munia. Eräänä päivänä huomasimme tämän, kun yksi kanoista viiletti pitkin pihaa iso saalis suussaan. Luulimme ensin, että se on metsästänyt hiiren, 

mutta lähempi tarkastelu paljasti saaliin lähes valmiiksi tipuseksi.

Helena suljettiin hautomaan omiin oloihinsa ja heinäkuussa auringonpaisteen näkivät kukkopojat Igor ja Kari Niemi sekä Olivia-kana (nimet lähtivät mustasta huumorista, kun pohdimme että meidän säkällä kaikki kuoriutuja ovat taas kukkoja - Igorin kana ja Olivian kana ovat nimittäin ruokien nimiä ja kaikille varmaan on selvää mistä Kari Niemi sai nimensä). 

Koska emme huolineet parveemme enää yhtään uhmaikäistä poikaa, 

Igor ja Kari joutuivat hyvin nopeasti elämäni ensimmäisen viilokkikokeilun päätähdiksi. 

Nuoriherra Igor

Tässä välissä oli aikakausi, kun kukkojen ja kanojen määrällinen suhde tuntui pitkästä aikaa olevan balanssissa. 

Kaksi kukkoa (pääkukko Caputo ja alistuva Väinämöinen) ja kuusi kanaa (Helena, Justiina, Vilhelmiina, Tytti, Ilmatar ja Olivia) elelivät kohtalaisen sulassa sovussa keskenään.

Olivia-parka oli kuitenkin jo alunalkaen syrjäytynyt, koska oli pienempi ja arempi kuin rotevat veljensä, ja veljien häivyttyä pataan se jäi auttamattomasti nokkimisjärjestyksen pyrstöpäähän ja alkoi eristäytyä. Kuten kaikkien aiempienkin "hylkiöiden" on käynyt, Oliviasta tuli jo tipuna mamin pikku lellikki. Mysteeri on, mikä Olivialle lopulta tuli, mutta itse uskon, että jokainen pikkuinen tässä suuressa maailmassa tarvitsee edes yhden kaverin. 

Yhtäkkiä yksinäisyyteen hiipunut Olivia saateltiin rauhallisesti kanataivaaseen kesäkuussa -23.

Mamin pikku lellikki Olivia

Tänä vuonna kokeilimme tarjota munia haudottavaksi heti alkukesästä. Auringon villitsemät kanaset eivät kuitenkaan malttaneet asettautua hautomaan. Pidimme muutaman viikon lomatauon ja yritimme uudelleen. Ainakin tällä hetkellä näyttäisi siltä, että Ilmatar tahtoo äidiksi. Ehkä kirjavien sulkien mukana geeneissä kulkee jääräpäisyyden ja herkkuperseyden lisäksi hautomisvietti...