KOKO MURHEIDEN KIRJO: KETTU, KANASAIRAALA JA KUOLEMA

Tämän postauksen kuvat eivät välttämättä sovi kaikista herkimmille.

TAYSTEE

Elokuun lopun ilta-aurinko sai pihan hehkumaan, kun reippaat ja rohkeat kukkopojat tutkivat innokkaina kanalan lähimaastoa. Vain yksi hahmo erottui sinne tänne säntäilevästä joukosta. Taystee, yksi alkuperäisistä kanoistamme kyhjötti sivummalla säälittävän näköisenä. Se oli aivan paikoillaan ja vaikutti aristavan vasenta jalkaansa. Sen harja lerpsutti kalpeana ja kasvotkin olivat oudon harmaat. Kun jäin katselemaan sitä tarkemmin, huomasin sen nukahtelevan pystyyn ja olevan aivan uuvuksissa. Kun olin tovin tuijotellut kanaparkaa, pääkukkokin tuli hääräämään Taysteen ympärille ja ilmeisesti komentamaan sitä liikkeelle. 

Iski hätä. Mikä avuksi? Kana oli niin reppanan näköinen, että hätälopetuskin kävi mielessä. Päätin kuitenkin yrittää pelastaa sen. Josko jalkakipu olisi vienyt voimat väliaikaisesti.

Jalassa ei näkynyt mitään ulkoista vikaa eikä Taystee ainakaan näyttänyt kipua tunnustellessani jalkaa. Kanat tosin ovat todella sitkeitä eivätkä juurikaan osoita akuuttia kipua, vaan yrittävät sinnitellä ikäänkuin kaikki olisi hyvin. Kanan yleisilme ja syömättömyys sen sijaan ovat merkkejä siitä, että jotain on todella hullusti.

Selvittelin kanan kivunhoitoa netistä ja löysinkin useita kertomuksia, joissa kanalle on annettu tulehduskipulääkkeenä meloksikaamia. No mistä minä sitä tähän hätään saisin? Selvisi, että sitä käytetään myös koirille. Hädässä ystävä tunnetaan. Koirakavereilta löytyi meloksikaamia, jota lähdin fysiikan lakeja uhmaten talla pohjassa hakemaan naapurikaupungissa asuvalta ystävältä. 

Kanojen metabolia toimii eri tavalla kuin koirien. Sen takia kanojen annos on epäloogisen kuuloisesti suurempi kuin koirien. Mitään annosohjeita en tähän laita, koska en halua ottaa vastuuta kenenkään muun kanojen kivunhoidosta. Suosittelen konsultoimaan eläinlääkäriä. Itse toimin kyseenalaisesti, koska tilanne oli akuutti. 

Kipulääke tuntui auttavan. Edelleenkään Taystee ei varannut jalalleen, mutta väri palasi sen kasvoille ja se oli valppaamman oloinen. 

Parin päivän ajan hoivasin ja hellin kanaa kuin omaa lastani. Tai no, itseasiassa paremmin kuin omaa lastani, joka samaan aikaan makasi vuoteenpohjalla flunssan kourissa. Taystee ei vaikuttanut enää lainkaan kivuliaalta ja ruokakin alkoi maistua, mutta silti se ei liikkunut munintapesästä mihinkään. Lopulta päästimme sen pois kärsimästä.

Olimme juuri lähdössä matkalle, emmekä olisi voineet jättää kipeän kanan hoitoa tai päätöstä lopettamisesta hoitajalle.

HELENA 

Syyskuun puolivälissä olimme palanneet matkalta kotiin. Kanaset olivat olleet matkamme ajan vain kanalassa tai ulkoiluhäkissä ja nauttivat nyt pihalla vapaina viimeisistä kelvollisista ulkoiluilmoista. Seurailin niiden touhuja aikani ja piipahdin sisällä.

Yht'äkkiä pihalta kuului karmivaa kaakatusta ja rääkymistä.

Säntäsin terassille ja ehdin nähdä vain vilauksen ketusta, joka oli livahtamassa pihaltamme metsään jotain vaaleaa suussaan.

"KETTU VEI HELENAN", karjaisin veretseisauttavalla volyymilla.

Alkuperäinen ruskeasävyinen kanaparvemme on hiljalleen muuttunut niin tummaksi, ettei valkoinen sulka ketun suussa voinut olla nenenkään muun kuin Helenan - kanoista ylivoimaisesti rakkaimman.

Minä luovutin siihen paikkaan. Tuntui kuin kaikki voima olisi valunut jaloistani terassille, kun ajattelin ihanan Helluni joutuneen ketun saaliiksi. Mieheen sen sijaan tuli yllättävää liikettä. Salamana mies ampaisi paikalle ja loikki osoittamaani suuntaan kuusimetsään.

Tapahtui jotain täysin odottamatonta. Supermieheni valonnopeudella suorittama kettujahti tuotti tulosta. Repolainen pudotti saaliinsa polulle. Löysimme Helenan metsäpolulta pahasti haavoittuneena, mutta elossa. Kannoimme sen munintapesään toipumaan ja hätyytimme muut kanat turvaan ulkotarhaan. Eivätpä ne sieltä toviin pois halunneetkaan.

Aluksi Helenan vammat eivät näyttäneet kuolettavilta. Selässä oli haava, vatsan puolelta tihkutti pari tippaa verta. En uskaltanut häiritä järkyttynyttä kanaa liikaa.

Jos ketun nähdessäni olin täysin voimaton ja aivan varma, että Helenan päivät ovat luetut, olinkin nyt yht'äkkiä sisuuntunut ja toiveikas. Ehkä Helenaa ei tarvitse edes lopettaa? Kanan vammat oli kuitenkin tutkittava paremmin sekä puhdistettava. Kanoilla on ikävä tapa kiusata loukkantunutta ja nokkia haavoja, joten seuraavana päivänä tein keneltäkään kyselemättä kuningasratkaisun ja raivasin kylpyhuoneemme nurkkaan kanasairaalan, jonne otin Hellun hoidettavaksi.

Annoin kipulääkettä. Sitä oli vielä reippaasti jäljellä Taystee-paran jäljiltä. Suihkuttelin Helenan ja tutkin kauttaaltaan. Suihkuoperaatio ei ensimmäisellä kerralla ollut kaunista katseltavaa. Koska kana pakeni vettä, oli pakko ottaa se syliin suihkuteltavaksi. Suihkun jälkeen Hellu oli vähintäänkin yhtä järkyttynyt kuin ketun suusta tipahdettuaan. 

"Olen nähnyt asioita, joita en enää saa pois painajaisistani".

Selvisi, ettei selän vamma ihan niin pieni ollutkaan. Haava olikin itseasiassa kieleke ja kielekkeen alta paistoi kananlihaa kuin kaupan lihatiskistä konsanaan. Lisäksi Helena ontui pahasti toista jalkaansa. Ikävä deja vu Taysteen kohtalosta sivalsi mieltäni.

Haavan nokkiminen ei kiinnostanut vain kanssasisaria, vaan myös Hellua itseään. Se koitti sukia märkiä, katkenneita selkäsulkiaan ja nokki erittäin ikävän näköisesti haavaa. Se oli saatava suojattua.

Desinfioin haavan laimennetulla Betadinella (sotku!) ja suojasin sen Rooman rakentamisen aikaisilla haavasidoksilla, joita olen saanut töistä näytekappaleina. Millä pirulla saat haavasidoksen kiinni kanaan? Kysyn vaan. Minä käytin kierresidettä. Ja korostan, tein tämän kaiken aivan yksin. Jos kiukuttelevan taaperon pukeminen on mielestänne hankalaa, kokeilkaapa kierittää kierreside räpiköivän kanan ympärille niin, että siivet jäävät kuitenkin käyttöön.

Jalkaansa aristava Hellu ei juurikaan liikkunut, joten sen eristäminen suihkuhuoneen nurkkaan oli helppoa huonekaluja, vanhaa tipujen ulkoiluhäkkiä ja torkkupeittoa käyttäen.

Tytär ja hänen poikaystävänsä olivat häkeltyneitä nähdessään viritelmäni.

Puoliso reagoi kanasairaalaani, kuin se olisi siinä aina sijainnutkin, "jahas".

Seuraavana päivänä tajusin vuorata sairaalanurkkauksen paperiliinoilla. Voitte varmaan arvata miksi. 

Kanaparantolani rullasi paremmin kuin moni kunnansairaala. Hellulla oli oma, henkilökohtainen hoitaja. Lääkitsin sitä säännöllisesti, annoin herkkuja, rauhoittelin. Joka aamu kävin sen kanssa kimppasuihkussa, kuivasin, hoidin haavan, kieputin kierresiteen ympärille. 

Homma alkoi sujua. Helena ei juurikaan vastustellut suihkua ja antoi kiltisti hoitaa haavan.

Pakenemisen sijaan se alkoi tulla luo ja kutsua vaativasti aamuisin herätessään ja poistuessani vastuullisesta työstäni kahvitauolle.

Muita kananhoitotarvikkeita penkoessani löysin Blue Sprayta. Siis hyvänen aika sentään, olin ostanut joskun varalle nokkimista estävää desinfiointisuihketta enkä edes muistanut sen olemassaoloa.

Suihkaisin sitä Helenan haavalle. Virhe. Spray kirveli, ja Helena reagoi siihen nokkimalla ja repimällä kiihkeästi selkäänsä.

Viikon ajan hoidin Helenaa parhaani mukaan. Helenan jalka alkoi kestää varaamista ja ystäväiseni pitäminen halutulla alueella vaikeutui huomattavasti. Lisäksi Helena alkoi kiintyä yksityishoitajaansa niin, etteivät talon muut asukkaat jaksaneet kuunnella kanapotilaan kutsuhuutoja poistuessani hetkeksikin paikalta.

Haava alkoi parantua.

Mutta kaikki kärsimys ei ollut vielä tässä. Eräänä päivänä Helena oli saanut nokittua harsosidoksesta langan, johon se oli sotkeutunut. Ei pelkästään jaloistaan, vaan hönö oli myös niellyt lankaa. Ensin pelkäsin suolitukosta, mutta sekin tuntui pieneltä murheelta, kun huomasin että lanka oli kiertynyt Helenan kielen ympärille ja kieli näytti olevan kuoliossa. Potkin itseäni henkisesti päähän. Kuka helvetin idiootti laittaa kanan ympärille kierresidettä, josta saattaa irrota lankaa?!

Mitä enemmän lankaa koitti irrottaa, sitä pahemmin se tuntui takertuvan kielen ympärille. Se oli porautunut niin syvälle, ettei sen katkaiseminen ollut mahdollista, koska sitä ei näkynyt. Lankaa heiluttelemalla vain näki, että kielen ympäri se meni. Vielä hankalampaa tästä teki se, ettei minulla ainakaan ollut minkäänlaista mielikuvaa kanan kielen anatomiasta. Itku hiipi kurkkuun ja sydäntä puristi. Mies tuli jälleen kerran avuksi.

En tiedä kuinka kauan me siinä istuimme. Suihkuhuoneen lattialla. Minä pidellen kanaa ja pidätellen kyyneleitä, mies atuloitten ja saksien kanssa langanpäät käsissään rauhallisesti sotkua selvittäen kuin kokeneempikin kirurgi. Ehkä puoli tuntia, ehkä tunnin. Helena alkoi olla jo aivan uupunut. Niin minäkin. Aloin jo luovuttaa. Mies ei.

Lopulta saimme langan pois Helenan kielen ympäriltä. Kieli jäi roikkumaan turvonneena nokan ulkopuolelle. Kun me kaikki olimme aikamme toipuneet tästä koettelemuksesta, Helenan kielikin alkoi näyttää jo normaalilta.

Millainen kana selviää sekä ketun hampaista että tällaisesta tukehtumistapaturmasta? 

Taisi olla lankaepisodia seuraava päivä, kun halusin oikein hemmotella Hellua. Istuin koko päivän kylpyhuoneen lattialla ja paijailin sylissäni rauhallisena makoilevaa kanaa. Ihan erityisesti se piti siitä, kun silittelin sen masua. Sitten kuulin jotain. Murahtiko mahani? Kuorsasiko joku? Ei. Helena alkoi kehrätä. Se piti kurnuttavan hyrisevää kehräysääntä aina kun silitin sen mahapuolta. Kun koitin vaihtaa asentoa ja siirsin kättäni, Helena nokki sormeni takaisin mahansa alle. 

Hyvänen aika, sehän pitää minua poikasenaan.

Tähän sai kyllä luvan loppua sairaalaleikit. Hoitaja voin olla, mutta haudottavaksi en ryhtyisi.

Vein Helenan kanalaan, missä se kirmasi kuin ei olisi jalkaansa koskaan ontunutkaan. Oliko se vain esittänyt jalkakipua saadakseen hellyyttä? Ei sentään. Kyllä se hieman varoi jalkaansa. Varmaankin pelkäsi näyttää muille kanoille ontuvansa, ettei tule kiusatuksi. Poppana-sisko hyökkäsi Hellun kimppuun nokkien sen selkää ja häätäen sen kanalan nurkkaan. Caputo-kukko suojeli Helenaa ja hätyytti siskon kauemmas. Hiljalleen rauha laskeutui kanalaan ja elämä palasi normaaleille raiteilleen.

Seuraavana päivänä Helena katsoi minua, kuin ei olisi koskaan hoivissani ollutkaan. 

Hei kiitti vaan, tosi antoisaa tää hoitotyö.

Itsekkään harmitukseni läpi en voinut olla hämmästelemättä millainen selviytyjä rakas kanaseni oli.

Helena orrella suojassa isän ja siskon välissä

CINDY

Lokakuun puolivälissä vihoviimeinen alkuperäisen "Litchfieldin vankilan" kanajengin jäsen, Cindy, löytyi kuolleena munintapesästä. 

Ehkä se kuoli suruun kaivatessaan "kaksoissiskoaan" Taysteeta. 

Ne kun olivat alusta asti kulkeneet kimpassa kuin paita ja peppu.